Johdanto
Tässä luennossa tarkastelen lasten ja nuorten kasvatusta ja rajoittamista lastensuojelulaitoksessa. Tutkimustieto laitoksissa toteutettavasta kasvatuksesta ja kasvatuskäytännöistä on edelleen niukkaa. Näin siitä huolimatta, että lastensuojelulaitosten kasvatuskäytännöt ja rajoitustoimenpiteisiin liittyvät väärinkäytökset ovat olleet näkyvästi esillä julkisessa keskustelussa.
Lastensuojelulaissa määritellään rajoitustoimenpiteet ja niiden käytön edellytykset. Laissa tehdään selkeä ero sijaishuollossa tapahtuvan kasvatuksen ja lasten ja nuorten perusoikeuksiin kajoavien rajoitustoimenpiteiden välillä. Laissa korostetaan kaikkien rajoitustoimenpiteiden viimesijaisuutta ja sitä, että niiden käytön tulee olla aina yksilöllistä ja lapsen edun mukaista. Rajoitustoimenpiteitä ei saa käyttää rangaistuksena, eikä niitä tule ymmärtää laitoksen säännöiksi.
Onko kasvatuksen ja rajoitustoimenpiteiden erottaminen niin itsestään selvää kuin lainsäädännön pohjalta voisi olettaa? Mitä on kasvatus tai tavallinen kasvatus sijaishuollossa? Nämä kysymykset mielessäni olen lähtenyt kirjoittamaan tätä luentoa.
Juhani Suoranta (1997) toteaa, että kasvatuksella sanana on merkityksiä, jotka tekevät siitä toisaalta varottavan ja vältettävän, mutta toisaalta niin hajanaisen, että se menettää merkityksensä. Näin siitä huolimatta, että ihmisyyteen liitetään vahvasti kasvun tukeminen, Hollon (1927) käsittein ”kasvamaan saattaminen”. Kasvatuksella voidaan tarkoittaa laajasti määriteltynä kaikkea sitä tietoista tai tiedostamatonta toimintaa, joka vaikuttaa ihmisen kasvuun ja kehitykseen. Kasvatus voidaan myös rajata tarkoittamaan pelkästään lapsen ja nuoren sosiaalistamista yhteiskunnassa vallitseviin arvoihin, normeihin ja käyttäytymistapoihin.
Kasvatus on ensisijaisesti vanhempien tehtävä, mutta myös yhteiskunnalla on vastuu lasten hyvinvoinnista ja siitä, miten vanhemmat kasvatustehtäväänsä toteuttavat. Tämän vuoksi lainsäädännössä otetaan kantaa lapsen kohteluun, huolenpitoon ja kasvatukseen. Lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetussa laissa todetaan seuraavaa: ”Lapselle tulee turvata hyvä hoito ja kasvatus sekä lapsen ikään ja kehitystasoon nähden tarpeellinen valvonta ja huolenpito. Lapselle on pyrittävä antamaan turvallinen ja virikkeitä antava kasvuympäristö sekä lapsen taipumuksia ja toivomuksia vastaava koulutus. Lasta on suojeltava kaikenlaiselta ruumiilliselta ja henkiseltä väkivallalta, huonolta kohtelulta ja hyväksikäytöltä. Lasta tulee kasvattaa siten, että lapsi saa osakseen ymmärtämystä, turvaa ja hellyyttä. Lasta ei saa alistaa, kurittaa ruumiillisesti eikä kohdella muulla tavoin loukkaavasti. Lapsen itsenäistymistä sekä kasvamista vastuullisuuteen ja aikuisuuteen tulee tukea ja edistää.” Laki koskee kaikkia lapsia ja on huostaanotettujen lasten osalta erityisen tärkeä siksi, ettei lapsi tai nuori, jonka kasvun ja kehityksen on arvioitu vakavasti vaarantuneen, enää sijoitettuna joutuisi kaltoinkohdelluksi. Tärkeää se on myös siksi, että sijaishuollossa kohdataan ilmiöitä ja haasteita, joihin vastaaminen vaatii erityistä kasvatuksellista herkkyyttä ja ammatillista osaamista. Kasvatuksen erityisyydestä kertoo se, että lastensuojelussa voidaan joutua turvautumaan rajoitustoimenpiteisiin.
Luento etenee siten, että ensimmäisessä osassa tarkastelen laitoskasvatuksen tavoitteita ja käytäntöjä sekä rajoittamisen tapoja suuntaamalla katseen lähihistoriasta nykyisyyteen. Kasvatus- ja rajoittamiskäytännöt ovat muuntuvia ajassa vallitsevien arvojen, lapsinäkemyksen, sukupolvisuhteisiin liittyvien painotusten sekä lainsäädännön mukaan. Ajallisen tarkastelun tavoitteena on tehdä näkyväksi sitä kiinteää yhteyttä, joka kasvatuksella ja lapsen rajoittamisella on ollut viime vuosikymmeninä. Toisessa osassa tarkastelen lasten ja työntekijöiden välistä suhdetta, sillä kasvatuksessa keskeiseksi tekijäksi ymmärretään lapsen ja aikuisen välinen suhde. Myös lastensuojelun tavoitteiden saavuttamisen kannalta merkittävänä pidetään luottamuksellista suhdetta lapsen ja työntekijän välillä. Kolmannessa osiossa keskityn tarkastelemaan kasvatuksellisen rajoittamisen ja lastensuojelulain mukaisten rajoitustoimenpiteiden välistä erontekoa.
Tarkastelen aihetta tukeutuen kasvatusta ja erityisesti lastensuojelulaitoksissa tehtävää kasvatusta ja rajoittamista käsittelevään kirjallisuuteen sekä lastensuojelun sijaishuollon käytännön toimijoiden kokemuksiin. Osa sijaishuollon toimijoiden kokemuksista on nauhoitettu Kemin lastensuojelupäivien alaseminaarissa (2019), jossa käsiteltiin aihetta ”hyvä kasvatus sijaishuollossa”. Seminaariin osallistui sijaishuollossa toimivia sosiaalityöntekijöitä, kehittäjiä, laitostyön esimiehiä ja ohjaajia. Olen toiminut sijaishuollon kysymysten parissa useita vuosia kouluttajana ja tutkijana. Hyödynnän tekstissä myös näiden vuosien aikana kertynyttä lukeneisuuttani, tutkijuuttani ja kokemuksiani. Luento sijoittuu tyylillisesti tieteellisen artikkelin ja oman pohdinnan välimaastoon.
Kasvatus ja rajoittaminen lastensuojelulaitoksessa - katsaus lähihistoriaan
Lastensuojelulaitos on erityinen instituutio, jossa työntekijöillä on monia kasvatuksellisia tehtäviä ja velvoitteita. Työntekijöiden tehtävänä on huolehtia lasten ja nuorten arkisesta huolenpidosta, vastata kaltoinkohtelua kokeneiden lasten ja nuorten terapeuttisiin tarpeisiin ja suojata lapsia ja nuoria niin, etteivät he omalla käytöksellään aiheuta vaaraa itselleen tai muille. Ammattilaisten kasvatuksellista toimintaa voikin perustellusti kuvata tasapainoiluksi arkisen huolenpidon, rajoittamisen ja terapeuttisuuden välillä.
Näkemykset laitoskasvatuksen tavoitteesta, laitokseen sijoitetuista lapsista ja nuorista sekä työntekijän kasvatustehtävästä painottuvat kunkin ajan ideologisten virtausten ja näkemysten mukaisesti. Eri vuosikymmeninä myös painotuksen huolenpidon, terapeuttisuuden ja rajoittamisen välillä vaihtelevat. Tämä vaihtelu näkyy konkreettisesti siinä, millaisia kasvatuskäytäntöjä ja rajoittamiskäytäntöjä laitoksissa toteutetaan ja/tai on mahdollista toteuttaa. Mitä sitten tiedämme laitosten nykyisistä kasvatuskäytännöistä? Miten ne ovat muuttuneet suhteessa lähihistoriaan? Millaisen julkisen ohjauksen varassa kasvatuskäytäntöjä on toteutettu? Lastensuojelun laitoskasvatuksesta ja kasvatuskäytännöistä on vain niukasti tutkimustietoa. Tämän lisäksi olemassa olevat lähteet käsittelevät pääosin koulukotikasvatusta tai erityisen ongelmallisiksi katsottujen nuorten kasvatusta. Tutkimustieto lastenkotien kasvatuskäytännöistä on lähes olematonta. Tästä syystä myös tässä luennossa esitetty kuvaus eri aikakausien kasvatuskäytännöistä lastensuojelulaitoksissa on rajoittunut.
Susanna Hoikkala (2020) on väitöskirjassaan analysoinut erään, tapauslaitokseksi nimittämänsä lastensuojelulaitoksen rajoittamis- ja kurinpitokäytäntöjä vuosina 1950–2000. Hän erottaa kyseisellä ajanjaksolla kolme keskeistä siirtymää ja nimeää ne seuraavasti: 1) vuosikymmenien 1940–1950 taite: ”siirtymä ruumiin kurituksesta eristämiseen”, 2) vuosikymmenien 1960–1970 taite: ” rajoittamis- ja kurinpitokäytännöt demokratisoituvissa sukupolvisuhteissa”, ja 3) vuosituhannen loppu: ”hoivaavan vallan laitoskäytännöt”.
Vaikka Hoikkala (2020) keskittyy rajoittamis- ja kurinpitokäytäntöihin, hänen tutkimuksensa tekee samalla näkyväksi laitosten kasvatuskäytännöissä tapahtuneita muutoksia. Tutkimus valottaa sitä kiinteää yhteyttä, mikä kasvatuksella ja rajoittamisella on ollut lastensuojelun laitostyössä. Teos avaa myös sitä, miten laitosten kasvatuskäytäntöjä on eri vuosikymmenillä ohjeistettu. Nämä painotukset mielessäni tarkastelen seuraavassa laitoskasvatuksessa ja kasvatuskäytännöissä kyseisinä vuosikymmeninä tapahtuneita muutoksia.
1950-luku: pahantapaisten nuorten tapoihin opastaminen aikuisen auktoriteettiin ja kuriin tukeutuen
Vielä 1950-luvun laitoskasvatuksessa kurinpidolla oli tärkeä merkitys osana lasten ja nuorten kasvatusta. Aikuisen ja vanhemman suhdetta määritteli aikuisen auktoriteetti, ja tämä näkyi myös laitosten kasvatuskäytännöissä. Vallitsevan ajattelun mukaisesti pahatapaiseksi määriteltiin nuori, jonka käyttäytymien koettiin ongelmalliseksi. Pahatapaisuus ymmärrettiin ennen kaikkea yksilön sopeutumattomuuden oireeksi. Sopeutumattomuudella tarkoitettiin nuoren sopeutumattomuutta vallitseviin normeihin ja käyttäytymistapoihin. Sopeutumattomuutta oli esimerkiksi nuoren irtolaismainen elämä, näpistely, koulunkäynnin ongelmat ja paheksuttava seksuaalinen käyttäytyminen. Näiden näkemysten loogisena seurauksena laitoskasvatuksen keskeisenä tehtävänä pidettiin nuoren totuttamista hyvinä pidettyihin tapoihin sekä puuttumista normien vastaiseen käyttäytymiseen. Kunnon kansalaisten kasvattamisessa tärkeää oli myös nuorten ohjaaminen työntekoon eli työkasvatus.
Kyseiset painotukset näkyvät myös Hoikkalan (2020) tutkimuksen kohteena olleessa laitoksessa. Hän kirjoittaa, että kasvatukselle oli laitoksessa ominaista säntillisyyden ja yhdenmukaisuuden vaatimus ja työntekijöitä kehotettiin noudattamaan kurinpidossa ehdotonta johdonmukaisuutta. Tältä osin kasvatuksen voi tulkita olleen pitkälti niin sanottua massakasvatusta, jota toteutettiin kaikkien kohdalla mahdollisimman samankaltaisena. Kyseissä laitoksessa kasvatus tarkoitti hyvinä pidettyihin tapoihin totuttamista ja normien vastaiseen käyttäytymiseen puuttumista ja siitä rankaisemista.
Rangaistuskäytännöissä tapahtui kuitenkin merkittäviä muutoksia. Ruumiillinen kuritus, esimerkiksi vitsarangaistukset, kiellettiin kyseissä laitoksessa 1950-luvun alkuvuosina, samoin tukan poisleikkaaminen. Näiden tilalle otettiin yhä useammin käyttöön nuorten liikkumisen rajoittaminen. Rangaistusten ohella kasvatuksessa tukeuduttiin neuvontaan, valistamiseen, luottamuksellisiin keskusteluihin, varoittamiseen ja huomauttamiseen. Työntekijät turvautuivat myös positiiviseen vahvistamiseen, ja nuoria palkittiin hyvästä käytöksestä. Nuorten yksilöllisyyden huomiointi tarkoitti lähinnä nuoren yksilöllistä tarkkailua. Työntekijät velvoitettiin kirjaamaan havaintonsa säännönmukaisesti lapsikohtaisiin tarkkailuvihkoihin. Ajalle tyypillisesti kasvatukselliset suhteet lasten ja työntekijöiden välillä rakentuivat laitoksessa kurinpitoa korostaneen kasvatuksen, rankaisevan vallankäytön ja kurittavan vallan periaatteille.
Mihin käytössä olleet rajoittavat kasvatuskäytännöt tuolloin perustuivat? Nykyisen kaltaista lainsäädäntöä rajoitustoimenpiteistä ja niiden käytön edellytyksistä ei ollut vielä 1950-luvulla. Lasten ja nuorten rajoittaminen, perustui lähinnä kuntien ohjesääntöihin ja kunkin laitoksen kirjallisiin toimintaohjeisiin. Laitosten kasvatuskäytäntöjen seuranta laitoksen ulkopuolisten viranomaisten taholta oli sattumanvaraista.
1960–1970-luku: yksilölliseen ja demokraattisempaan kohteluun pyrkivät kasvatuskäytännöt
Laitosten toimintakäytännöt tulivat aikaisempaa enemmän julkisen keskustelun kohteiksi 1960–1970-luvulla. Ajalle tunnusomaista oli useissa maissa vahvistunut laitoskritiikki. Puhuttiin pakkoauttamisesta ja laitoksia kritikoitiin yksilön oikeuksia rajoittavista toimintakäytännöistä. Suomessa laitoskritiikki kohdistui lastensuojelulaitosten osalta lähinnä koulukoteihin. Mietittiin jopa valtion koulukotien lakkauttamista. Laitoksia kritikoitiin massakasvatuksesta, asukkaiden yksityisyyden menettämisestä sekä fyysisestä kurittamisesta. Työn lastensuojelulaitoksissa nähtiin painottuvan lähinnä perushoivaan ja ongelmatilanteiden selvittämiseen, rajoittamiseen ja niistä rankaisemiseen. Kyseisinä vuosikymmeninä monilla yhteiskunnan osa-alueilla tavoiteltiin aikaisempaa demokraattisempia toimintakäytäntöjä. Tämä näkyi myös laitoskasvatuksessa, jota uudistettiin ajan ideologisten virtausten mukaisesti. Vanhojen toimintatapojen uudistaminen tapahtui koulukodeissa oma-aloitteisesti irrallaan lainsäädännöstä ja hallinnollisesta ohjauksesta.
Laitoksissa kehitettiin käytäntöjä, joiden avulla lapset ja nuoret pääsivät systemaattisemmin päättämään omaa arkeaan koskevista asioista. Tästä tunnetuin esimerkki lienee Kalevi Kaipion (1977) Jyväskylän oppilaskodissa kehittämä yhteisökasvatus. Yhtenä edellä mainituista käytännöistä voi laitoksissa edelleen törmätä yhteisökokouksiin. Kasvatuskäytännöissä panostettiin lasten yksilölliseen huomiointiin sekä lapsiryhmän keskinäisten suhteiden ja ryhmädynamiikan hyödyntämiseen. Lasten ja nuorten yksilöllisen huomioinnin konkreettiseksi välineeksi vakiintui omaohjaajamenetelmä.
1970-luvulla laitoksissa lisättiin nuorten harrastusmahdollisuuksia eikä työkasvatuksella ollut enää niin suurta merkitystä, kuin aikaisempina vuosikymmeninä. Muutokset kasvatuskäytännöissä edellyttivät muutosta myös työntekijöiden asenteissa: lapsikäsityksessä, sukupolvisuhteissa, kasvattajan roolissa ja siinä, mitä ajateltiin nuorten ongelmien syistä. Työntekijöiltä alettiin edellyttää yhä enemmän koulutusta ja ammatillista osaamista sekä omien toimintatapojen kriittistä tarkastelua.
Lasten aseman vahvistuminen ja sukupolvisuhteiden demokratisoituminen 1970-luvulla näkyi myös Hoikkalan (2020) tutkimassa laitoksessa. Yhtenä käytäntönä vakiintuivat lapsikohtaiset tapausneuvottelut, joihin osallistui se nuori, jonka asiaa kulloinkin käsiteltiin. Lasten osallisuuden vahvistamiseksi laitoksessa toimi niin sanottu neuvosto, jossa johtajan lisäksi oli neljä nuorta. Siellä käsiteltiin nuorten lomiin, ruokailuun, tupakointiin ja vapaa-ajan viettoon liittyviä asioita, mutta myös laitoksen rangaistuskäytäntöjä ja yksittäisten nuorten rikkomuksia sekä niiden seuraamuksia. Laitoksessa otettiin 1970-luvulla käyttöön omaohjaajatyöskentely. Yleisimpiä rangaistuksia olivat muun muassa eristäminen joko nuoren omaan huoneeseen tai eristyshuoneeseen, lomien peruminen ja siirtäminen, vaatimus korvata vahingot, jotka nuori oli aiheuttanut, varoitukset ja kasvatuskeskustelut. Päihteiden käyttöä kontrolloitiin tarkkailemalla nuorten käytöstä ja vointia, tarkastamalla nuorten huoneita ja tavaroita sekä palkitsemalla päihteettömyydestä.
1990-luku: eheyttävä ja korjaava kasvatus sekä lisääntynyt käyttäytymisen kontrollointi
1990-luku muutti useiden lasten ja nuorten sekä perheiden elämää. Suomi oli syvässä lamassa, ja sen seurauksena työttömyys ja köyhyys lisääntyivät. Huolta herättivät lapsiperheiden kasaantuneet ongelmat, nuorten päihteidenkäyttö, lasten mielenterveysongelmat ja koulukiusaaminen. Lasten ja nuorten kontrollointi lisääntyi. Vaikka palveluja karsittiin, perhetyö teki tuloaan. Muutamissa laitoksissa avattiin perheosastot ja aloitettiin kotiin annettava perhetyö sekä alettiin entistä enemmän tehdä yhteistyötä huostaanotettujen lasten vanhempien kanssa. Työskentelyssä korostui ratkaisukeskeinen työote.
Näkemykset lastensuojelun piirissä olevista lapsista ja nuorista muuttuivat. Pahantapaisten ja sopeutumattomien nuorten sijaan alettiin puhua entistä useammin vaikeahoitoisista lapsista ja nuorista. Laitoksissa kehitettiin uusia työkäytäntöjä ja perustettiin erillisiä osastoja vaikeahoitoisille lapsille. Kasvatusajattelussa korostuivat lasten ja nuorten hoidolliset ja terapeuttiset tarpeet. Tästä yhtenä esimerkkinä on usean laitoksen yhteinen koulutushanke, josta julkaistiin raportti ”Eheänä elämään, lastenkoti korjaavana kokemuksena”. Kuten jo hankkeen nimi kertoo, tavoitteena oli lisätä työntekijöiden ymmärrystä huostaanotettujen lasten varhaisissa vuorovaikutussuhteissa tapahtuneista häiriöistä. Kasvatuskäytäntöjä haluttiin kehittää terapeuttisempaan suuntaan. Sen edellytyksenä pidettiin työntekijän ja lapsen välistä vuorovaikutusta sekä terapeuttisuuden toteuttamista laitosarjessa.
Hoikkala (2020) kuvaa 1990-lukua aikana, jolloin hänen tutkimassaan laitoksessa korostui lasten ja työntekijöiden välinen vuorovaikutus ja ymmärrys sen terapeuttisuudesta. Tästä huolimatta lasten ja työntekijöiden suhteet olivat ajoittain jännitteisiä, eikä kasvatuksessa voitu ohittaa rajoittamista, hoivaavaa ja kasvatuksellista vallankäyttöä. Tupakanpolton ja karkaamisten rinnalla uutena laitosarjessa ratkaistavana kysymyksenä olivat nuorten kännyköiden käyttö ja lisääntyneet huumeidenkäytön ongelmat. Hoikkala luonnehtii kyseisen laitoksen arkea ajoittain ”hyvin turbulentiksi”. Tätä arjen turbulenssia pyrittiin laitoksessa hallitsemaan muun muassa vierihoito- ja eristämiskäytännöillä sekä huumetestauksin. Huumetestaus oli käytäntö, jolla aikaisempaa voimakkaammin puututtiin nuorten ruumiilliseen koskemattomuuteen. Vaikka rajoittamiskäytännöt ymmärrettiin ensi sijassa hoidollisiksi, nuorten käyttäytymisen rajoittaminen ei poistunut laitoskasvatuksesta.
2000–2020-luku: terapeuttisuutta korostava kasvatus ja huoli erityisen vaativaa tukea tarvitsevista
Lastensuojelussa on 2000-luvulla tapahtunut merkittäviä muutoksia, jotka näkyvät myös lastensuojelulaitoksissa sekä niiden kasvatus- ja rajoittamiskäytännöissä. Valtakunnallinen kiinnostus lastensuojelun laitostyötä kohtaan on selvästi lisääntynyt 2020-luvulle tultaessa. Suomessa julkaistiin vuonna 2016 tutkimus, jossa kartoitettiin lastensuojelun sijaishuollon epäkohtia ja lasten kaltoinkohtelua vuosina 1937–1983. Raportti ja sen esille tuomat väärinkäytökset herättivät laajaa keskustelua ja olivat sysäyksenä laitoskäytäntöjen kehittämishankkeille.
Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelmassa (LAPE 2016–2019) käsiteltiin laitoskasvatuksen kysymyksiä useissa eri työpajoissa yhdessä käytännön toimijoiden kanssa. Ohjelman puitteissa luotiin lastensuojelun laitoskasvatuksen mallinnus, joka korostaa kasvatuskäytäntöjen kehittämistä terapeuttisen orientaation pohjalta. Lapsi- ja perhepalveluiden muutosohjelman yhteydessä luotiin myös sijaishuollon ohjauksen ja valvonnan mallinnus, jossa painottuu lapsikeskeinen ja lapsen oikeusperustainen toimintatapa. Tämän lisäksi ohjelman aikana laadittiin sosiaali- ja terveysministeriön ja Suomen Kuntaliiton yhdessä julkaisemat lastensuojelun laatusuositukset, joihin sisältyy myös sijaishuollon laatusuositukset. Huomiotta ei ole myöskään jäänyt vaativan lastensuojelun laitostyön uudistaminen. Sosiaali- ja terveysministeriö asetti 14.3.2019 työryhmän uudistamaan lastensuojelulainsäädäntöä siten, että lastensuojelun sijaishuollon sisältö ja rakenne vastaisivat paremmin vaativaa erityistä tukea tarvitsevien lasten tarpeisiin.
Merkittävää laitoskasvatuksen kannalta on ollut myös lastensuojelulain uudistaminen. Vuoden 2007 lastensuojelulaissa on käytössä käsite ”rajoitustoimenpide”. Sen avulla pyrittiin aikaisempaa selvemmin tekemään ero kasvatuksellisten rajoitusten ja lapsen perusoikeuksiin puuttuvien rajoitusten välillä. Laissa määriteltiin myös aikaisempaa tarkemmin rajoitustoimenpiteiden toteuttamisen periaatteista, ehdoista ja kirjaamiskäytännöistä. Lainsäädäntöä täsmennettiin vielä vuoden 2020 alussa voimaan tullein säädöksin.
Yhteenveto
Mitä sitten voisi tiivistettynä todeta laitoskasvatuksesta lähihistorian tarkastelun perusteella? Kasvatus laitoksessa, kuten kasvatus yleensä, on vahvasti sidoksissa kulloisenkin ajan lapsikäsitykseen ja näkemyksiin kasvattajan tehtävästä. Lastensuojelulaitoksessa lapsikäsityksessä korostuu se, mikä kunakin aikana ymmärretään lapsen ongelmalliseksi koetun käyttäytymisen syyksi. Ymmärrämmekö lapsen käyttäytymisen pahantapaisuudeksi, sopeutumattomuudeksi, varhaisen vuorovaikutuksen häiriöksi, psyykkiseksi ongelmaksi, neurologiseksi häiriöksi, päihderiippuvuudeksi vai oman toimintamme seuraukseksi? Lähihistoria kertoo siitä, miten merkittävästi ymmärrys käyttäytymisen syistä ohjaa käytännön kasvatusratkaisuja: painottuuko kasvatuskäytännöissä esimerkiksi hyviin tapoihin ohjaaminen ja kurittaminen, nuorten keskinäisen ryhmädynamiikan hyödyntäminen ja yhdessä sovitut rangaistukset vai terapeuttinen laitosarki ja lainsäädännön määrittelemät lapsen oikeuksia korostavat rajoituskäytännöt? Vaikka nykyisyyttä on vaikea tarkastella, näyttäisi siltä, että ymmärrys lasten käyttäytymisen ongelmista painottuu entistä enemmän yksilöön ja hänen ongelmiensa diagnosointiin. Paul Willisin (1984) kaltaiset selitykset yhteiskuntaluokkien sekä nuorten opituista ja eriytyneistä arvoista, opituista erilaisista käyttäytymismalleista tuntuvat vieraille selitysmalleille 2020-luvun lastensuojelun laitostyössä.
Lähihistoriaa tarkastelemalla voi huomata, että laitoskasvatuksesta on tullut osa lainsäädäntöä erityisesti rajoitustoimien osalta. Enää kasvatuksesta ja rajoittamisesta ei määritellä pelkästään sosiaalihallituksen ohjauskirjein, kuntien ohjesäännöissä tai laitosten omissa toimintaohjeissa. Lapsen etu -käsitteen rinnalle on tullut oikeusperusteinen ajattelu, joka korostaa lapsen perusoikeuksia ja niiden loukkaamattomuutta.
Edelleen avoinna on kuitenkin kysymys, mitä on hyvä kasvatus lastensuojelulaitoksessa. Pelkästään rajoitustoimenpiteet ja niiden lakiin pohjautuva noudattaminen ei kerro hyvästä kasvatuksesta – se on välttämätön mutta ei vielä riittävä ehto hyvälle kasvatukselle laitoksessa.
Työntekijän ja lapsen välinen suhde
Veli-Matti Värri (1997) kirjoittaa, että hyvän kasvatuksen yhtenä ehtona on dialoginen kasvatussuhde ja sen tunnistaminen, että ihmisinä olemme aina toinen toisillemme vieraita ja tätä vierautta meidän tulee toisissamme kunnioittaa. Suhteen merkitys korostuu myös sijaishuollossa. Vieraus on monella tavalla läsnä sijaishuollossa, lasten ja työntekijöiden välisissä suhteissa ja kasvatuksessa. Toisin kuin vanhemmilla, laitoksessa työskentelevillä ei ole ollut mahdollisuutta seurata sijoitettujen lasten ja nuorten kasvua varhaislapsuudesta asti. Lasten ja nuorten aikaisemmat kokemukset, omaksumat säännöt ja moraali sekä toimiviksi havaitut käyttäytymistavat ovat työntekijöille usein vieraita, samoin lapsen temperamentti. Myös sijoitetuille lapselle ja nuorelle ovat tulovaiheessa vieraita paikan säännöt, toimintatavat, muut lapset ja työntekijät. Siksi vierauden tunnistaminen, huomioiminen ja kunnioittaminen ovat laitoksessa toteutettavassa kasvatuksessa ensiarvoisen tärkeitä.
Tutkimusten mukaan sijaishuollon tavoitteiden toteutumisen kannalta merkityksellistä on lapsen ja työntekijöiden välinen suhde. Yksittäiset menetelmät tai ohjelmat eivät pelkästään takaa sijoitukselle asetettujen tavoitteiden toteutumista vaan ratkaisevaa on työntekijöiden suhde lapsiin. Suhteiden merkitystä korostavat myös sijoitettuina olevat ja olleet lapset sekä nuoret. Monet lapsen hyvinvointia tukevat aiheet kulminoituvat siihen, millaiseksi lapsi ja nuori kokee suhteensa laitoksen työntekijöihin. Ovatko suhteet sellaisia, että lapsi voi kokea olevansa rakastettu? Voiko hän luottaa työntekijöihin? Saako hän työntekijöiltä tukea koulunkäyntiinsä? Mahdollistavatko työntekijät hänen osallisuutensa tavallisissa nuorten yhteisöissä? Toimivatko työntekijät niin, että lapsella on tunne siitä, että hän voi vaikuttaa omaa elämäänsä koskeviin päätöksiin? Varmistetaanko laitoksessa se, ettei lapsi tule hyväksikäytetyksi, kiusatuksi tai leimatuksi? Suhtautuvatko työntekijät lapseen niin, että hän saa vahvistusta sille, että elämä menee tulevaisuudessa parempaan suuntaan?
Luottamuksellisen suhteen rakentamista pidetään yhtenä kasvattajan tärkeimmistä tehtävistä sijaishuollossa. Luottamuksellisen suhteen rakentaminen ei välttämättä ole helppoa. Huostaanotetulla lapsella saattaa olla takanaan useita hylkäämisiä ja sijaishuoltopaikan vaihdoksia. Siksi nuori saattaa vältellä suhteen rakentamista. Miten toimia silloin? Onko suhteeseen pakottaminen mahdollista?
Vastausta edelliseen kysymykseen voi lähteä tarkastelemaan Thom Garfat ja Leon Fulcherin (2012) tekemän jäsennyksen pohjalta. He tekevät eron sen välillä, että nuorella on suhteita (having relationships) ja nuori on suhteessa (being in a relationship), jonka hän kokee itselleen merkitykselliseksi ja johon hän sitoutuu. Voidaan ajatella, että nuorella on olemassa suhde omaohjaajaan ja muihin laitoksen työntekijöihin sillä perusteella, että hänet on sijoitettu kyseiseen laitokseen ja työntekijöiltä odotetaan suhteen rakentamista nuoreen. Suhteiden olemassaolo ei kuitenkaan vielä takaa sitä, että nuori kokisi nämä suhteet itselleen merkityksellisiksi – ja olisi suhteessa.
Kysymystä suhteeseen pakottamisesta voi lähestyä myös Andrew Kendrick (2013) tutkimuksen pohjalta. Hän tarkastelee monimuotoistuneita perhekäsityksiä ja muistuttaa, että perhe voi olla annettu perhe (given family) tai valittu perhe (chosen family). Tätä jaottelua laitoskasvatukseen soveltaen institutionaalisen päätöksen eli sijoituspäätöksen seurauksena lapset ja työntekijät ovat ”pakotettuja” toimimaan yhdessä eli jonkinlaiseen suhteeseen toinen toistensa kanssa. He elävät sekä toimivat samassa laitoksessa ja joutuvat siten jonkinlaiseen kanssakäymiseen, suhteeseen keskenään. Lasta ei voida kuitenkaan pakottaa rakentamaan tai kokemaan suhdetta työntekijään läheiseksi. Henkilökohtaiseksi ja luottamukselliseksi koetun suhteen rakentuminen edellyttää lapselta jonkinlaista valintaa/suostumusta suhteeseen.
Värri (1997) muistuttaa, että ”hyvä ja oikea eivät voi toteutua ilman ihmisten välistä luottamusta ja vastuuntuntoa. Luottamus ihmisten välillä ulottuu ihmissuhteitakin laajemmalle, koko olemista koskevaksi.” Kasvattajan olisi oltava luottamuksen arvoinen, jotta lapsi voisi kokea suhteessa vallitsevan luottamuksen ansiosta koko olemisen mielekkääksi ja luottamuksen arvoiseksi. Jos lapsen luottamusta on koeteltu useita kertoja, lapsi ei pelkästään kyseenalaista suhteita aikuisiin vaan saattaa kyseenalaistaa koko oman olemassaolonsa merkityksen.
Luottamuksellisen suhteen rinnalla viime vuosina on aikaisempaa avoimemmin alettu puhua myös sijoitetun lapsen sijaishuollossa osakseen saamasta läheisyydestä ja rakkaudesta – rakkaudesta osana sijaishuollossa tehtävää työtä. Suomessa rakkaus keskustelun virittäjänä on ollut muun muassa rakkauden merkitys sijaishuollossa kokemusasiantuntijoiden esille ottamana sekä Pesäpuu ry:n juhlavuoden teemaksi nostama rakkaus. Rakkaus-teemaa on käsitelty myös sijaishuollon tutkimuksissa. Tästä esimerkkinä on Scottish Journal of Residential Child Care -lehti (2016, 15:3), jonka kaikki kyseisen numeron tutkimusartikkelit käsittelivät rakkausteemaa ammatillisessa työssä.
Rakkaus ei ole mikään helppo aihe sijaishuollossa ja ammatillisessa työssä. Konkreettisena esimerkkinä tästä on kuvaus lastenkodin lukuhetkestä ja sen työntekijöissä synnyttämistä kysymyksistä ja pohdinnoista (Laakso 2009). Työntekijä luki lapsille kertomusta syntymäpäivän vietosta. Syntymäpäiväsankari sai lahjaksi rakkauden. Tällöin yksi lapsi totesi työntekijälle, ettei hän ole koskaan saanut keneltäkään rakkautta. Vastatessaan lapselle työntekijä korosti sitä, miten paljon hän ja muut työntekijät välittävät lapsesta, mutta jo puhuessaan tiedosti, ettei välittäminen ole lapselle sama kuin rakkaus. Tästä seurasi pitkä ammatillisen suhteen rajoja ja ehtoja pohtiva prosessi laitoksen työntekijöiden keskuudessa. Voiko työntekijä sanoa rakastavansa lasta? Millainen lupaus se on lapselle, ja mihin työntekijä sanomisellaan sitoutuu?
Samoja kysymyksiä Jennifer Vincent (2016) tarkastelee tutkimuskatsauksessaan ja kysyy, mitä rakkaus (love) tarkoittaa ammatillisessa työssä. Hän korostaa, ettei rakkaus tarkoita pelkästään tunnetta vaan se ilmenee ennen kaikkea teoissa ja käyttäytymisessä. Rakkaus konkretisoituu sijaishuollossa jokapäiväisissä arjen rutiineissa, ei niinkään siinä, mitä työntekijä tekee, vaan siinä, miten hän tekee ja toimii lasten kanssa. Tärkeää on myös se, että työntekijä tuo oman itsensä persoonana suhteeseen. Rakkaus ei kuitenkaan yksin riitä, vaan työntekijällä on oltava vahva tietopohja lapsen kehityksestä ja siitä, mikä merkitys lapsen aikaisemmilla kokemuksilla on, ja kyky katsoa lapsen ongelmallisen käyttäytymisen taakse. Rakkaus sijaishuollossa tehtävän työn eettisenä sitoumuksena edellyttää jatkuvaa omien arvojen ja oman toiminnan reflektiivistä tarkastelua ja arviointia.
Timo Purjo (2011) on tarkastellut kasvatusfilosofian näkökulmasta väkivaltaisten nuorten kasvatusta vastuulliseen ihmisyyteen. Hän näkee rakkaudettomuuden yhdeksi keskeiseksi tekijäksi nuorten väkivaltaisessa käyttäytymisessä ja korostaa rakkauden merkitystä. Hän kirjoittaa seuraavasti: ”[Rakkaudessa on kyse] jostain syvästä inhimillisestä ilmiöstä, joka on niin arvo, tunne, asenne kuin toimintatapakin. Niin kokonaisvaltaista ilmiötä on mahdotonta kuvata lyhyesti. Ehkä voitaisiin puhua jonkinlaisesta kyvystä nähdä ja hyväksyä meissä kaikissa – niin itsessä kuin kaikissa toisissa – oleva herkkyys, haavoittuvuus ja hauraus sekä vaikeus löytää hyvää tapaa olla olemassa ja elää tämä ainutkertainen elämämme mahdollisimman hyvin.”
Rakkaus-teeman esille ottaminen samassa yhteydessä, jossa käsitellään laitoskasvatusta ja rajoitustoimenpiteitä, voi kuulostaa idealistiselta. Ainakin se herättää monia kysymyksiä. Onko rakkaudelle tilaa sijaishuollossa? Voiko rakkaudesta ylipäänsä puhua osana ammatillista työtä? Voisiko rajoitustoimenpiteen toteuttaminen olla osa rakkautta? Johtaisiko rakkausteeman esillä pitäminen sen pohtimiseen, miten kasvatusta ja rajoittamista eri yhteyksissä toteutetaan ja millaisia kasvatuksellisia seurauksia näistä käytännöistä on lapselle ja nuorella?
Kasvatuksellinen rajoittaminen ja rajoitustoimenpide
Lastensuojelulaitoksessa ei toimita pelkästään yhden lapsen vaan useiden lasten kanssa. Laitosta voi ajatella yhteisönä, jossa on opeteltava ja noudatettava yhteiselämän sääntöjä ja tapoja. Työntekijöillä on paljon valtaa, kun he määrittelevät näitä kanssakäymisen sääntöjä. Täysin vapaasti työntekijät eivät voi laitoksen sääntöjä määritellä, sillä institutionaalisen tehtävän vuoksi laitosten toimintaa ja käytäntöjä määrittelevät useat eri tahot. Kasvatuksessa ei voi koskaan väistää kysymystä vallasta, mutta on hyvä muistaa, että valta sinänsä ei ole pahasta eikä vallan poissaolo välttämättä tarkoita vapautta. Kuten Mika Ojakangas (2001) huomauttaa, vallan poissaolo voi vapauden sijaan johtaa vallattomuuteen. Oleellista on se, miten työntekijät käyttävät valtaa. He voivat käyttää valtaa tukemalla lapsen itsenäistymistä, suojemalla lasta päihteidenkäytöltä tai toisten lasten kiusaamiselta mutta myös lasta alistamalla ja nöyryyttämällä. Siksi ei olekaan yllättävää, että säännöistä ja rajoittamisesta keskustellaan lastensuojelulaitoksissa niin paljon. Laitoksen säännöistä ja käyttäytymisen rajoittamisesta puhuvat sekä lapset että työntekijät.
Lasten ja nuorten kertomuksissa tulee esille se, että laitoksen säännöt eroavat usein merkittävästi siitä, mihin lapsi on aikaisemmin tottunut. Lasten arjesta tulee laitoksessa aikaisempaa säädellympää. Sääntöjä kaivataan ja niiltä odotetaan johdonmukaisuutta. Säännölliset ruokailu- ja nukkumaanmenoajat, suihkussa käymisen käytännöt sekä velvollisuudet huolehtia arkeen liittyvistä tehtävistä herättävät helpotusta mutta myös hämmennystä ja vastustusta. Lapset ja nuoret kertovat sääntöjen olevan joissain laitoksissa turhan tiukkoja ja joustamattomia. Toisissa säännöistä joustetaan tapauskohtaisesti, ja lapset voivat vaikuttaa sääntöihin. Lapsille ja nuorille on tuttua myös työntekijöiden väliset erot ja se, miten joustavia työntekijät ovat sääntöjen noudattamisessa. Laitosten sääntöjen yhteydessä lapset ja nuoret puhuvat ”oudoista käytännöistä”. Ne ovat sääntöjä ja käytäntöjä, joiden merkitystä ei ymmärretä, joihin liittyy nöyryyttämistä ja joiden vuoksi laitoksesta myös karataan. Laitoksessa asuvat lapset ja nuoret eivät kritikoi sinänsä sääntöjen olemassaoloa, mutta he ovat ehdottomia siinä, että sääntöjen ja niiden rikkomisesta seuraavien rangaistusten tulee olla perusteltuja ja oikeudenmukaisia.
Lastenkotityön ulottuvuuksia tarkastelevassa tutkimuksessa puhuttiin useissa yhteyksissä laitosten säännöistä ja rajoista. Työntekijöiden keskusteluissa oli erotettavissa useita painotuksia. Ensinnäkin puheessa rajoista korostui ymmärrys työntekijän tehtävästä opettaa lapselle oikean ja väärän eroa. Toiseksi sääntöjen tavoitteena ja työntekijän tehtävänä pidettiin lasten ohjaamista sosiaalisen kanssakäymisen tapoihin. Kolmanneksi rajojen asettamisen ymmärrettiin kuuluvan perustavanlaatuisesti aikuisen ja lapsen väliseen suhteeseen, aikuisen vastuuseen suojella lasta ja nuorta. Tämän lisäksi työntekijät puhuivat kaikkia työntekijöitä velvoittavasta sääntöjen ehdottomasta noudattamisesta. Kyseisen puheen voi johdonmukaisuutta korostavan ajattelun ohella tulkita työntekijöiden pyrkimykseksi helpottaa ja selkiyttää omaa työtä, kuten kokenut laitostyöntekijä puhetta tulkitsi.
Työntekijöiden parissa keskustelua herättää kasvatuksellisen rajoittamisen, laitoksen sääntöjen ja rajoitustoimenpiteiden välinen eronteko. Tarkastelen tätä problematiikkaa esimerkin eli puhelimen käytön ja siihen liittyvien käytäntöjen avulla. Susanna Hoikkalan (2020) tutkimus osoittaa, että jo 1990-luvulla laitoksissa jouduttiin pohtimaan kännykän käyttöön liittyviä sääntöjä. Laitoksissa oli mietittävä, miten ehkäistään kännyköiden väärinkäyttö eli esimerkiksi soittaminen yöllä tai karkumatkoista sopiminen. Kännykän käyttöön liittyvät säännöt vaihtelivat eri laitosten välillä mutta myös lapsi- ja työntekijäkohtaisesti. Lastensuojelulaissa oli säädetty yhteydenpidon rajoittamisesta mutta ei sen tarkemmin kännykän käytöstä.
Kännykät olivat 1990-luvulla toiminnoiltaan nykyisiä älypuhelimia yksinkertaisempia. Ne olivat lähinnä puhelimia, joilla oli mahdollista soittaa ja pitää yhteyttä. Nykyiset älypuhelimet ovat paljon muutakin kuin puhelimia. Niillä voi pelata, ottaa kuvia, tehdä videoita, tilata tavaroita, olla sosiaalisten medioiden avulla yhteyksissä muihinkin kuin heihin, joiden puhelinnumerot itsellä on. Kännykän käytön sääntely ei ole laitoskasvatuksessa tältä osin ainakaan helpottunut. Työntekijöiden institutionaalisen tehtävänä ja velvollisuutena on huolehtia sijoitettujen lasten ja nuorten kasvatuksesta, huolenpidosta ja hyvinvoinnista. Yhtenä kasvattajan tehtävänä voidaan pitää älypuhelimen käyttöön ohjaamista; milloin ja missä tilanteissa puhelimen esillä pitäminen, siihen puhuminen, sillä pelaaminen ja sosiaalisen median viestien katselu on suotavaa?
Puhelimella on monia merkityksiä lapsille ja nuorille, ja nämä merkitykset työntekijöiden tulisi tunnistaa. Puhelin voi olla nuorelle tärkeä turvallisuuden tunnetta lisäävä esine vieraassa paikassa. Puhelin ja sosiaalisissa medioissa oleminen merkitsee monelle laitoksessa asuvalle nuorelle mukana olemista tavallisissa nuorten yhteisöissä ja on siksi heille tärkeä. Nuori voi löytää puhelimen avulla keskustelualustoja, joissa hän voi käsitellä vertaisryhmässä omia kokemuksiaan. Älypuhelin on väline, jonka käyttöön liittyy myös negatiivisia puolia. Lasten ja nuorten keskinäinen kiusaaminen, päihteiden tilaaminen, karkumatkoista sopiminen sekä seksuaalisiin tekoihin houkuttelu ja häirintä ovat läsnä sosiaalisessa mediassa. Tämän vuoksi kasvattajina työntekijöiden velvollisuus on myös seurata ja tarvittaessa rajoittaa lasten ja nuorten puhelimien käyttöä.
Älypuhelin on lapsen ja nuoren henkilökohtaista omaisuutta ja edelleen myös yhteydenpidon väline. Puhelimen käyttöön liittyviä käytäntöjä ja sääntöjä määriteltäessä on tiedostettava kasvatuskäytäntöjen, laitoksen sääntöjen ja lastensuojelulain mukaisten rajoitustoimenpiteiden välinen ero. Mitä voidaan määritellä laitoksen kaikkia lapsia koskevaksi säännöksi, ja milloin on kyse rajoitustoimenpiteestä, johon voidaan tukeutua vain tietyin edellytyksin ja vain lapsen yksilöllisen edun mukaisesti? Laitoksen sääntönä esimerkiksi puhelimen ottaminen pois kaikilta lapsilta ja nuorilta viikoksi laitokseen tultaessa tai kaikkia koskeva velvollisuus antaa puhelin yön ajaksi toimistoon, ei ole mahdollista. Kyse on rajoitustoimenpiteestä, jota ei voida kohdistaa säännönmukaisesta kaikkiin lapsiin.
Puhelimen käyttö voi muodostua nuorelle riippuvuudeksi niin, että nuori eristäytyy ja vetäytyy omaan maailmaansa pelkkä puhelin seuranaan. Aikaisemmin aktiivisesta, harrastavasta ja sosiaalisesta nuoresta tulee passiivinen, yökauden netissä surffaileva ja koulussa väsynyt nuori. Puhelimen käytön voi kyseisessä tilanteessa tulkita niin, että se ehkäisee sijaishuollolle asetettujen tavoitteiden toteuttamista ja on haitaksi nuoren hyvinvoinnille. Miten toimia, jos keskustelut, neuvottelut ja kehotukset eivät tuo muutosta nuoren tilanteeseen? Voitaisiinko puhelin ottaa määräajaksi pois nuorelta kasvatuksellisena rajoittamisena, vai onko kyse rajoitustoimenpiteestä?
Hallituksen esityksessä (HE 237/2018 vp, 49) puhelimen poisottamisesta todetaan seuraavasti: ”Mikäli laitteiden käytöstä aiheutuu lapsen kasvulle tai kehitykselle haittaa esimerkiksi niin, että lapsen uni ja lepo häiriintyvät, eikä lapsi itse ymmärrä haittaa omalle kehitykselleen, voi lapsen hoidosta vastaava aikuinen ottaa lapselta tekniset laitteet haltuunsa esimerkiksi yöajaksi. Koulunkäynnin tai terapian ajaksi laitteet voidaan ottaa lapselta pois, mikäli niiden käyttö vaarantaa normaalin ikätasoisen kasvua ja kehitystä tukevan päiväaikaisen toiminnan. Mikäli laitteiden käytöstä ei aiheudu haittaa lapselle, ei ole tavanomaista kasvatuksellista perustetta myöskään puuttua niiden käyttöön tai takavarikoida laitteita varmuuden vuoksi, saati rangaistuksena. Mikäli esimerkiksi puhelin otetaan pois, on kuitenkin varmistettava, että tämä ei tosiasiassa rajoita lapsen yhteydenpitoa läheisiinsä.”
Älypuhelin ja sen käyttö ei välttämättä ole keskeisin kysymys, jota laitoksissa mietitään, mutta sen käyttöön liittyvien tilanteiden tarkastelu tekee näkyväksi kasvatuksellisen rajoittamisen ja lastensuojelulain määrittelemän rajoitustoimen välisen eronteon problemaattisuuden. Kasvatuksessa on aina kyse tulkinnasta, niin myös lasten ja nuorten rajoittamisessa. Värri (1997) huomauttaa, että kaikki tulkinnat perustuvat johonkin traditioon ja sen tarjoamaan tulkintakontekstiin. Kasvattajalla on jokin jo ennestään tuttu konteksti, josta käsin hän tekee tulkintoja. Myös lapsi ja nuori tekevät tulkintoja omasta tulkintakontekstistaan käsin. Kasvattaja ei voi etukäteen tietää, miten lapsi tai nuori ymmärtää kasvatukselliset keskustelut ja neuvot. Jokainen lapsi ja nuori ymmärtää ne omalla tavallaan, joko kasvattajan tarkoittamassa merkityksessä tai jotenkin toisin. Sen vuoksi laitosarjessa tarvitaan herkistymistä sekä avoinna olemista lasten ja nuorten kokemuksille säännöistä, rajoittamisesta ja rajoitustoimenpiteistä.
Kasvatukseen ja rajoittamiseen liittyvän tulkinnallisuuden näkökulmasta on hämmentävää hallituksen esitykseen (HE 237/2018 vp) lastensuojelulain muuttamisesta kirjattu maininta tavanomaisesta kasvatuksesta. Käsitettä ”tavanomainen kasvatus” käytetään eron tekemiseen suhteessa rajoitustoimenpiteisiin. Mitä on tavanomainen kasvatus? Mitä se on lastensuojelulaitoksessa, jota voidaan pitää erityisenä lapsen kasvuympäristönä? Tätä selkiytetään hallituksen esityksessä seuraavasti: ”Tavanomaisen kasvatuksen rajoja voidaan verrata siihen, mikä on yleisesti yhteiskunnassa hyväksyttyä tavanomaista kasvatusta ja arvioida siihen nähden, mikä tukee lapsen yksilöllistä kasvua, kehitystä ja hyvinvointia. Tavanomainen kasvatus on aikaan sidottu ja määritelmä elää lapsen kasvuun ja kehitykseen liittyvän tutkimustiedon myötä.” Tämä kirjaus tavanomaisesta kasvatuksesta tarjoaa vain vähän tukea lastensuojelulaitoksen työntekijälle käytännön kasvatustilanteissa. Työntekijän ratkaistavaksi jää edelleen se, milloin puhelimen poistaottamisessa tai nuoren huoneeseen ohjaamisessa on kyse ”tavanomaisesta kasvatuksesta”, milloin rajoitustoimenpiteestä.
Lopuksi
Lähihistorian tarkastelu osoittaa, että käsitys lasten ja nuorten laitokseen sijoittamisen syistä, laitoskasvatuksen tavoitteista ja tarkoituksenmukaisista kasvatuskäytännöistä vaihtelee kunkin aikakauden vallitsevien aatteiden ja ihmiskäsityksen mukaisesti. Myös näkemykset rajoittamisen tarpeesta ja sallituista rajoituskäytännöistä vaihtelevat. Tukan poisleikkaaminen, ruuatta jättäminen ja ruumiillinen kurittaminen ovat käytäntöjä, joita emme enää salli käytettävän kasvatuskeinoina. On helppo arvioida menneisyyden laitoskasvatuksen puutteita ja väärinkäytöksiä, mutta oman aikakauden ”totuuksien” taakse katsominen on jo vaativampaa. Mahdotonta se ei kuitenkaan ole, ja siksi on tärkeää yrittää tunnistaa ja reflektoida ajassamme vallitsevia laitoskasvatuksen virtauksia.
Perustellusti voitaneen sanoa, että laitoskasvatuksen kehittämisessä korostuu oikeusperustaisuus eli lapsen oikeuksien esillä pitäminen. Tuskin kukaan vastustaa lapsen oikeuksia ja niiden kunnioittamista. Oikeudet ovat ehdottomia, yleispäteviä ja niiden loukkaaminen juridisesti arvioitavissa. Laitosarjessa asiat voivat näyttäytyä toisin. Yleispäteviä, ehdottomia ja konkreettisia keinoja tai käytäntöjä, miten toimia, ei välttämättä ole. Tapahtumat ruokapöydässä, aamulla kouluun lähdettäessä tai illalla osaston sohvalla ovat arkisia mutta joskus myös jännitteisiä, ennakoimattomia ja kaoottisia tilanteita, joissa työntekijän on osattava toimia ja mahdollisesti tehtävä päätös rajoitustoimien tarpeesta. Työntekijän on toimittava tilannekohtaisesti. VeliMatti Värri (1997) kirjoittaa kasvatustyön tilannekohtaisuudesta seuraavasti: ”Etiikan perusta on kohtaamisessa. Ei ole olemassa yleispätevää etiikkaa, joka antaisi ikuisesti pätevät tulkintayhteydestä riippumattomat moraalinormit. Jokainen moraalinen päätös on riski, sillä oikealle ei ole mitään varmuutta. Vastuuta emme kuitenkaan voi välttää. Oikea ja totuus voi tulla ilmi ainoastaan konkreettisessa tilanteessa, jossa meidän on valittava ja tehtävä riskinalaisia moraalisia päätöksiä eletyn kokemuksemme perusteella.” Työntekijän toimien eettisyys selviää useimmiten vasta tehtyjen ratkaisujen jälkeen.
Lasten ja nuorten diagnosoinnin lisääntyminen on lisännyt ymmärrystä sijoitettuna olevien lasten käyttäytymisen syistä ja siitä, miten ongelmalliseksi koettuun käyttäytymiseen tulisi vastata. Se ei ole kuitenkaan poistanut jokaisen lapsen ja nuoren tarvetta tulla nähdyksi, ei pelkästään ongelmien ja diagnoosien kautta, vaan kokonaisena persoonana. Kasvattajan on oltava tietoinen jokaisen lapsen ja nuoren yksilöllisistä erityistarpeista, mutta se ei tarkoita, että kasvatuksen ja hoidon tulisi kohdistua pelkästään lapsen erityisominaisuuksiin. Yksilöllisten diagnoosien tarkastelun rinnalla myös lasten ja nuorten ajatus- ja elämismaailma sekä elämänkokemukset kaipaavat tulla kuulluiksi. Onko käymässä niin, että meidän on helpompi lähestyä laitoksessa asuvien lasten ja nuorten ongelmia mielenterveyden, päihteiden väärinkäytön ja neurologisten oireiden ongelmina kuin kohdata lapset ja nuoret ottamalla vastaan heidän kokemuksiaan ja purkauksiaan ohitetuksi tulemisesta, kiusaamisesta, turvattomuudesta ja vihasta tai useiden sijoitusten herättämästä arvottomuudesta ja toivottomuudesta?
Laitoskasvatukseen kytkeytyy rajoittamisen ohella toivon ylläpitäminen ja kysymys rakkaudesta. Onko sillä tilaa ja lupaa osana ammatillista työtä? Kokemusasiantuntija Onni Westlund (2017) kirjoittaa rakkauden tarpeesta ja siitä, miten monia lupia rakkauteen sijaishuollossa tarvitaan:
”Kaikki ihmiset tarvitsevat rakkautta, rakastetuksi tulemista ja kohdetta omalle rakkaudelleen. Sijaishuollossa tarvitaan usein lupa rakastaa. Lupa biologiselta suvulta rakastaa sijaisvanhempia ja – sisaruksia; lupa itseltä rakastaa jonkun toisen lasta, joka saattaa jo vuoden päästä muuttaa pois; lupa työnantajalta rakastaa lastenkodin lapsia; lupa itseltä uskaltaa rakastaa taas, vaikka viimeksi sattuikin. Tarvitaan tukea rakastamiseen ja sen opetteluun. Tarvitaan rakkauden tekoja, joilla osoitetaan kiintymystä ja välittämistä. Tarvitaan enemmän rakkautta.”