Johdanto
Kun tehdään päätöksiä rajoitustoimenpiteiden käytöstä sijaishuollon arjessa, on mahdollista, että lasten ja nuorten näkemykset rajoitustoimenpiteen tarpeesta, muodosta tai kestosta eroavat työntekijöiden käsityksistä. Edelleen vanhempien näkemykset voivat erota niin lasten kuin työntekijöiden näkemyksistä. Erimielisyyksiä syntyy, koska yksittäisissä tilanteissa on joskus vaikea tulkita yksiselitteisesti, täyttyvätkö rajoitustoimenpiteiden edellytykset lain tarkoittamassa mielessä tai onko tilanteen ratkaisemiseksi käytössä muita keinoja kuin rajoittaminen. Vaikka lain ehdot täyttyisivät, kaikki osapuolet eivät välttämättä pidä toimenpiteisiin ryhtymistä silti tarpeellisena. Erimielisyys voi vahvistaa näkemystä siitä, että rajoittamispäätöksessä on tehty virhe. Haasteita lisää se, että rajoitustoimenpiteet tulevat pohdittavaksi pääsääntöisesti jännitteisissä ja konfliktilatautuneissa tilanteissa. Silloin myös väärintulkintojen vaara on ilmeinen, koska joudutaan tasapainottelemaan moninaisten odotusten, intressien ja ristiriitaisten tietojen ja mielipiteiden kentässä.
Rajoitustoimenpiteet puuttuvat aina sijoitettujen lasten perus- ja ihmisoikeuksiin, kuten yksityisyyteen, itsemääräämisoikeuteen, fyysiseen koskemattomuuteen tai omaisuuden suojaan. Siksi on tärkeää, että lapsilla ja muilla osapuolilla on mahdollisuus tuoda näkemyksensä esiin tilanteissa, joissa heidän mielestään ei ole toimittu oikein. Edelleen tärkeää on saada aikaan virheitä korjaavia tekoja. Monissa sijaishuollon arkisissa tilanteissa tämä tapahtuu erilaisina keskusteluina ja neuvotteluina, joiden pohjalta yksittäistä lasta koskevaa ratkaisua tai sijaishuoltopaikkaan vakiintunutta käytäntöä muutetaan. Joskus lapset ja nuoret itse ratkaisevat virheeksi kokemiaan asioita ja tilanteita. Esimerkiksi karkaaminen sijaishuoltopaikasta voi olla yritys ratkaista epäoikeudenmukaisuuden kokemuksia, joita lapsi on kokenut sijaishuoltopaikassa. Vastaavasti vanhemmilla ja muilla läheisillä voi olla omia keinojaan toimia tilanteissa, jotka eivät heidän mielestään oikeuta rajoittamiseen.
Tässä luennossa keskitytään oikeudellisiin keinoihin reagoida virheellisenä pidettyihin tai epäoikeudenmukaiseksi koettuihin rajoituspäätöksiin. Tarkastelemme ensin jälkikäteistä oikeusturvaa ja sen merkitystä yleisesti. Sen jälkeen esittelemme tarkemmin jälkikäteisiä oikeusturvakeinoja rajoitustoimenpiteissä. Lähempään tarkasteluun otamme eduskunnan oikeusasiamiehen valvonnan ja valituksen hallinto-oikeuteen. Valituksia tarkastelemme tuoreen empiirisen aineiston pohjalta, joka valottaa sitä, millaisista asioista rajoitustoimenpiteissä on valitettu, ketkä ovat valittaneet ja millaisiin muutoksiin valitukset ovat johtaneet. Luento pohjautuu kirjoittajien muualla julkaistuun artikkeliin (Kalliomaa-Puha, Pösö & Toivonen 2020). Eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisukäytännön avulla avaamme tarkemmin niitä kipukohtia, joita rajoitustoimenpiteiden käyttöön liittyy. Tarkastelu perustuu oikeusasiamiehen julkaistuihin rajoitustoimenpiteitä koskeviin ratkaisuihin ja oikeusasiamiehen vuosittain eduskunnalle antamiin kertomuksiin toiminnastaan. Lopuksi pohdimme oikeusturvakeinojen tehokkuutta erityisesti lapsen näkökulmasta.
Mahdollisuus saada asia arvioitavaksi uudelleen
Lastensuojelun rajoitustoimissa on kysymys lasten perusoikeuksiin puuttumisesta. Perusoikeuksia voidaan rajoittaa vain määrätyin ehdoin, joista yksi on jälkikäteisestä oikeusturvasta huolehtiminen eli mahdollisuus tarkastella rajoituspäätöksien oikeellisuutta jälkikäteen. Jälkikäteisessä oikeusturvassa on kyse siitä, että yksilöllä on mahdollisuus saattaa uudelleen arvioitavaksi sellainen julkisen vallan toiminta, jonka hän ajattelee loukkaavan tai laiminlyövän oikeuksiaan. Oikeusturva on perusoikeus, joka on turvattu Suomen perustuslaissa ja kansainvälissä ihmisoikeussopimuksissa, kuten Euroopan ihmisoikeussopimuksessa.
Muutoksenhakuoikeus on tärkeä siksi, että inhimillisessä toiminnassa tapahtuu virheitä. Aina ei ole edes kysymys varsinaisesta virheestä vaan siitä, että lakia on vaikea yksiselitteisesti tulkita. Oikeus hakea muutosta (valitus, oikaisuvaatimus) koskee kuitenkin ainoastaan hallinnossa tehtäviä päätöksiä. Asiakkaan huono kohtelu, liialliset voimakeinot, asioiden viipyminen tai viranomaisen passiivisuus ovat esimerkkejä tilanteista, joista ei voida hakea muutosta. Näissä tilanteissa ei tehdä päätöksiä, vaan kyse on tosiasiallisesta hallintotoiminnasta eli (huostaanotto)päätöksen toteuttamisesta, käytännössä lapsen hoidosta, kasvatuksesta ja sijaishuollon arjesta. Tällöin asiakkaan käytössä on muistutus tai kantelu. Tosiasialliseen hallintotoimintaan kohdistuu myös erikseen säänneltyä viranomais- ja laillisuusvalvontaa, kuten kuntien, aluehallintovirastojen, Sosiaali- ja terveysalan lupa- ja valvontaviraston (Valvira) tai eduskunnan oikeusasiamiehen valvonta.
Myös virkamiehen tai julkista tehtävää hoitavan rikos- ja vahingonkorvausvastuu voidaan lukea osaksi jälkikäteistä oikeusturvaa. Rikosvastuun perusteista säädetään yksityiskohtaisesti rikoslaissa ja vahingonkorvausvastuusta vahingonkorvauslaissa. Niitä ei käsitellä tässä luennossa.
Tavoitteena on kuitenkin, että lasten oikeusturva toteutuisi heti eikä jälkikäteisiin oikeusturvakeinoihin tarvitsisi lainkaan turvautua. Ennakollinen oikeusturva tarkoittaa kaikkia niitä keinoja, joilla varmistetaan, että sijaishuollossa olevaa lasta kohdellaan hyvin ja että hän saa hyvää kasvatusta ja huolenpitoa. Muun muassa hyvää hallintoa ja lapsen osallisuutta koskeva sääntely turvaavat lastensuojelulaitoksissa sitä, että niissä toimitaan oikein ja lasta kunnioittaen. Vuoden 2020 alusta laitoksilla on myös ollut velvollisuus laatia lasten hyvää kohtelua koskeva suunnitelma osana omavalvontasuunnitelmaa. Sijoitetulle lapselle on myös viipymättä laadittava hoito- ja kasvatussuunnitelma, jos lapseen on kohdistettu sijaishuollossa rajoituksia tai on todennäköistä, että lapseen tullaan kohdistamaan rajoituksia. Hoito- ja kasvatussuunnitelman tarkoituksena on kuvata yksityiskohtaisesti, miten lapsen tarpeisiin vastataan turvaten lapsen hyvä kohtelu. Molemmat suunnitelmat on annettava tiedoksi lapsen asioista vastaavalle sosiaalityöntekijälle.
Jälkikäteinen oikeusturva edellyttää paitsi tehokkaiden oikeusturvakeinojen olemassaoloa, myös todellista mahdollisuutta käyttää niitä. Oikeusturvakeinojen käyttö vaatii kuitenkin sellaista tieto-taitoa, jota monilla aikuisillakaan ei ole. Mitä nuoremmasta lapsesta on kysymys, sitä enemmän hän tarvitsee apua oikeusturvansa toteutumisessa. Lastensuojelun työntekijöillä on velvollisuus neuvoa lasta ja antaa tälle tietoa tavalla, jonka lapsi voi ymmärtää. Lapsen asioista vastaavalla sosiaalityöntekijällä on velvollisuus valvoa oma-aloitteisesti lapsen edun toteutumista lastensuojelussa – muun muassa sitä, että lapsi saa sijoituspaikassa hyvää hoitoa eivätkä rajoitustoimenpiteet ole ylimitoitettuja.
Tavallisesti alaikäisen oikeusturvasta huolehtii lapsen huoltaja – useimmiten vanhempi. Kun lastensuojeluasiassa lapsen ja vanhempien intressit voivat olla ristiriidassa keskenään tai vanhempi on muusta syystä estynyt edustamaan lasta, lapsen oikeusturva voi edellyttää, että lasta edustaa joku muu. Sekä lapsen sosiaalityöntekijän että hallintotuomioistuimen pitää tarvittaessa järjestää lapselle edunvalvoja. Lapsen asioista vastaavalla sosiaalityöntekijällä on myös tarvittaessa velvollisuus ohjata lapsi oikeusavun piiriin. Samoin hallinto-oikeudet voivat määrätä lapselle avustajan oikeudenkäyntiä varten. Myös lapsi itse tai hänen vanhempansa voivat kääntyä avustajan puoleen.
Muistutus, kantelu vai valitus?
1. Valitus rajoitustoimenpiteen käytöstä
Jälkikäteisiä oikeusturvakeinoja voidaan jaotella muun muassa sen mukaan, kuinka tehokkaita ne ovat. Arviointiperuste on tällöin se, voidaanko oikeudenloukkaus tai lainvastainen päätös yksittäistapauksessa saada vielä korjatuksi. Vain valitukseen annettu päätös voi muuttaa hallinnossa tehtyä päätöstä ja siksi valitusta pidetään usein tärkeimpänä jälkikäteisenä oikeusturvakeinona. Valitusoikeus on taattava asioissa, jotka koskevat yksilön oikeuksia ja velvollisuuksia. Lastensuojelulain rajoitustoimenpiteissä ensisijainen oikeusturvakeino määräytyy myös sen mukaan, millaisesta toimenpiteestä on kysymys eli voidaanko rajoitustoimenpidettä edeltänyt oikeustila vielä palauttaa vai ei. Nämä edellytykset määrittävät myös sitä, pitääkö rajoitustoimenpiteestä tehdä kirjallinen, valituskelpoinen päätös muutoksenhakuohjauksineen vai riittääkö rajoitustoimenpiteen kirjaaminen.
Valituskelpoisia ovat seuraavat lastensuojelun rajoitustoimenpiteet: aineiden ja esineiden haltuunotto, lapsen luottamuksellisen viestin tai muun lähetyksen tarkastaminen ja sen pidättäminen tai toimittamatta/luovuttamatta jättäminen, liikkumisvapauden rajoittaminen, eristäminen, erityinen huolenpito ja yhteydenpidon rajoittaminen. Niistä on aina tehtävä kirjallinen hallintopäätös, johon on liitettävä muutoksenhakuohjaus hallinto-oikeuteen. Päätös muutoksenhakuohjauksineen on annettava todisteellisesti tiedoksi muutoksenhakuun oikeutetuille. Pääsääntöisesti muutoksenhakuoikeus on 12 vuotta täyttäneellä lapsella ja hänen huoltajallaan. Lapsen huollosta erotetulla vanhemmalla muutoksenhakuoikeutta ei lähtökohtaisesti ole. Yhteydenpidon rajoittamisesta saa edellä mainittujen lisäksi aina valittaa myös se, johon yhteydenpidon rajoittaminen kohdistuu. Muutoksenhakuaika on 30 vuorokautta rajoituspäätöksen ja muutoksenhakuohjauksen tiedoksisaannista. Tavallisesti hallinto-oikeuskäsittely on kirjallista, mutta lastensuojeluasioissa, etenkin huostaanotoissa, järjestetään usein myös suullinen käsittely.
Valituksen sijaan asiasta voi tehdä myös muistutuksen tai kantelun. Ne voi tehdä myös valituksen ohella, mutta kanteluviranomaiset eivät lähtökohtaisesti käsittele kantelua, jos samaa asiaa koskeva valitus on vireillä hallinto-oikeudessa.
Tavallisesti hallinnossa tehtyjä päätöksiä ei voi panna täytäntöön, jos niistä on valitettu. Rajoitustoimenpiteet ovat kuitenkin tyypillisesti luonteeltaan sellaisia, että niihin on ryhdyttävä viivytyksettä, jotta ne toteuttaisivat tarkoituksensa. Siksi yhteydenpidon rajoittaminen ja muut tässä luvussa mainitut rajoitustoimenpiteet voidaan valituksesta huolimatta toteuttaa, jos ”täytäntöönpanoa ei voida lapsen terveyttä tai kehitystä vaarantamatta siirtää ja viranomainen tai tuomioistuin on määrännyt päätöksen heti täytäntöönpantavaksi”. Välittömästä täytäntöönpanosta on oltava nimenomainen määräys rajoitustoimenpidettä koskevassa päätöksessä. Kun muutosta on haettu, hallinto-oikeus voi kieltää päätöksen täytäntöönpanon tai määrätä sen keskeytettäväksi.
Velvollisuus tehdä valituskelpoinen hallintopäätös ja oikeus valittaa siitä koskee myös aineiden ja esineiden haltuunottoa, joka on luonteeltaan muita valituskelpoisia rajoitustoimenpiteitä selvemmin tosiasiallista hallintotoimintaa. Sen on kuitenkin katsottu koskevan yksilön oikeuksia ja velvollisuuksia siten, että päätös on voitava saattaa riippumattoman tuomioistuimen käsiteltäväksi. Muutoksenhakuoikeutta puoltaa myös se, että haltuunottopäätöksissä toimenpiteellä muutettu oikeustila on tosiasiassa palautettavissa hakemalla päätökseen muutosta. Omaisuuden palauttaminen onnistuu jälkikäteenkin, jos haltuunottopäätökselle ei ole ollut laissa säädettyjä perusteita.
Tosiasiassa valitus ei ole lastensuojelun rajoitustoimenpiteissä useinkaan tehokas oikeusturvakeino. Tämä johtuu rajoitustoimenpiteiden aikarajoista (liikkumisvapauden rajoitus enintään 30 vrk, eristäminen enintään 24 tuntia ja erityinen huolenpito enintään 90 vrk). Kun hallinto-oikeuksien keskimääräinen käsittelyaika rajoitustoimenpiteitä koskevissa valituksissa on yli kuusi kuukautta, rajoitustoimenpide on pääsääntöisesti jo loppunut eikä siksi enää muutettavissa. Hallinto-oikeuden tehtäväksi jää tällöin lähinnä virheellisen menettelyn toteaminen.
2. Muistutus tai kantelu oikeusturvakeinona
Rajoitustoimenpiteistä tosiasiallisen hallintotoiminnan luonteisiksi katsotaan henkilöntarkastus ja -katsastus, kiinnipito sekä lapsen hallussa olevan omaisuuden tai sijaishuoltopaikassa lapsen käytössä olevien tilojen tarkastaminen. Näillä rajoitustoimenpiteillä pyritään hallitsemaan nopeasti syntyviä vaaratilanteita, tai ne on muutoin suoritettava välittömästi. Lisäksi ne ovat luonteeltaan sellaisia, ettei tehtyä toimenpidettä saa edes teoriassa valituksella tekemättömäksi. Siksi niistä ei voi valittaa. Kun valitusoikeutta ei ole, on erityisen tärkeää, että asianosaisten oikeusturvasta on huolehdittu muulla tavoin. Tällöin korostuu ennakollinen oikeusturva, kuten päätösvaltaa koskeva sääntely. Siinä on lähdetty siitä, mitä vakavammasta puuttumisesta rajoitustoimenpiteessä on kyse, sitä ylemmällä tasolla päätös tehdään. Myös toimenpiteiden kirjaamiseen on kiinnitettävä erityistä huomiota.
Henkilöntarkastuksesta ja kiinnipidosta ei tehdä lainkaan hallintopäätöstä. Sen sijaan henkilönkatsastukseen tai omaisuuden ja lähetysten tarkastamiseen ei voida ryhtyä ennen kuin niitä koskeva päätös on tehty. Päätös ei kuitenkaan ole valituskelpoinen, ja siksi päätökseen on liitettävä erityinen muutoksenhakukielto. Velvollisuudella tehdä hallintopäätös on haluttu korostaa sitä, että kyseessä olevien toimenpiteiden toteuttaminen edellyttää erityistä harkintaa ja että ne ovat viimesijaisia keinoja luonteeltaan lievempiin keinoihin nähden.
Edellä mainituissa rajoitustoimenpiteissä jälkikäteisinä oikeusturvakeinoina ovat käytössä muistutus ja kantelu. Lähtökohtaisesti asiakas voi valita, kumpaa käyttää. Muistutus on tarkoitettu käytettäväksi tilanteissa, joissa asiakas on tyytymätön sosiaali- tai terveydenhuollon laatuun tai kohteluunsa. Ajatuksena on, että näissä tilanteissa virheiden käsittely on viisainta aloittaa läheltä, jotta virheet saataisiin korjattua mahdollisimman joustavasti ja ilman kohtuutonta viivytystä. Muistutuksen voi tehdä asiakas tai hänen läheisensä, ja se tehdään toimintayksikön vastuuhenkilölle tai sosiaalihuollon johtavalle viranhaltijalle. Toimintayksiköiden pitää kertoa mahdollisuudesta tehdä muistutus ja myös varmistaa, että muistutuksen tekeminen on mahdollisimman helppoa. Muistutus on vapaamuotoinen ja voidaan tehdä myös suullisesti ”erityisestä syystä”, jolloin toimintayksikön on dokumentoitava se. Tällainen erityinen syy voi olla esimerkiksi se, että alaikäinen lapsi tekee muistutuksen kohtelustaan.
Muistutukseen on vastattava kohtuullisessa ajassa. Sellaisena on pidetty 1–4 viikkoa tai enintään kahta kuukautta, jos asia on erittäin ongelmallinen ja vaatii selvitystyötä. Vastaus muistutukseen on annettava aina kirjallisesti. Vastauksesta pitää käydä ilmi, mihin toimenpiteisiin muistutuksen johdosta on ryhdytty tai on tarkoitus ryhtyä. Vastaus pitää perustella silloinkin, kun muistutus päätetään jättää tutkimatta. Tavoitteena on, että asiakkaan tyytymättömyys tulee kaikissa tapauksissa kuulluksi ja käsitellyksi tavalla, jonka hän ymmärtää. Perustelut vaikuttavat myös siihen, viekö asiakas asiaa eteenpäin tekemällä valituksen silloin, kun se on mahdollista tai kantelun. Erityisen merkityksellistä perusteleminen on silloin, kun asiakkaan ja toimintayksikön näkemykset eroavat toisistaan.
Parhaimmillaan muistutus voi olla kanava käsitellä tyytymättömyyttä paikallisesti ja tilaisuus toimintayksikölle oppia, miksi asiakkaat eli lapset ovat tyytymättömiä. Muistutus myös tulisi käsitellä nopeammin kuin valitus tai kantelu. Se voi kuitenkin olla haasteellinen keino saada oma epäoikeudenmukaisuuden kokemus käsitellyksi. Voi vaatia rohkeutta nostaa asia esille erityisesti lähellä olevien aikuisten kanssa. Voi myös epäillä, että muistutusmenettely ei ole hyvin lasten tai edes heidän vanhempiensa tiedossa, vaikka asiakaslaki velvoittaa toimintayksiköt kertomaan muistutuksen tekemisen mahdollisuudesta. Ensisijaisesti muistutus on tarkoitettu lievien oikeudenloukkausten käsittelyyn. Haasteellisissa ja vakavissa tilanteissa on perustellumpaa turvautua kanteluun.
Kantelu on ilmoitus lainvastaisesta menettelystä tai velvollisuuden laiminlyönnistä hallintotoiminnassa, ja se voi koskea sekä hallinnollista päätöksentekoa että hallinnon tosiasiallista toimintaa. Keskeistä on, että kanteluviranomaisen valvonta kohdistuu kantelun kohteen menettelyyn tai toimintatapoihin eikä sillä puututa hallinnollisen päätösvallan käyttöön yksittäistapauksissa. Kanteluviranomainen ei voi korjata, muuttaa tai kumota hallintopäätöstä eikä myöskään määrätä viranomaista tekemään tietyn sisältöistä päätöstä tai toimimaan tietyllä tavalla.
Kantelun voi tehdä kaikille sosiaalihuoltoa valvoville viranomaisille. Valvontaviranomaisia ovat ensinnäkin ylimmät laillisuusvalvojat eli eduskunnan oikeusasiamies ja valtioneuvoston oikeuskansleri. Lastensuojelua valvovat myös sosiaali- ja terveydenhuollon valvontaviranomainen Valvira ja aluehallintovirastot. Viimeksi mainituilla on erityinen velvollisuus valvoa rajoitustoimenpiteiden käyttöä lastensuojelulaitoksissa. Käytännössä aluehallintovirastot käsittelevät pääosan sosiaalihuollon kanteluista, Valvira lähinnä periaatteellisesti tärkeät tai laajakantoiset asiat. Lisäksi sekä lapsen sijoittaneella kunnalla että sijoituskunnalla on valvontavastuu. Myös niin sanottu virka-astekantelu viranhaltijan esimiehelle tai sosiaalihuollosta vastaavalle toimielimelle on mahdollinen. Kantelut ovat valvoville viranomaisille keskeinen keino saada tietoa hallinnon epäkohdista, mutta valvovat viranomaiset tekevät myös omasta aloitteestaan tarkastuksia hallinnonalansa toimintayksiköihin.
Muistutuksen tapaan myöskään hallintokantelu ei ole tiukkoihin muotovaatimuksiin sidottu. Kantelu tehdään kirjallisesti, mutta kanteluviranomaisen suostumuksella myös suullinen kantelu on mahdollinen. Lähtökohtaisesti kantelu pitää tehdä kahden vuoden määräajassa. Sitä vanhemmat kantelut tutkitaan vain erityisestä syystä. Hallintokantelun voi tehdä kuka vain. Kantelijan ei tarvitse olla asianosainen, kuten valituksissa ja muistutuksissa (rajoitustoimien kohteena oleva lapsi tai aikuinen (vanhempi) tai tämän puolesta toimiva).
Myös kanteluun on annettava kirjallinen päätös. Jos kantelun kohteen todetaan menetelleen virheellisesti, lopputuloksena voi olla joko hallinnollinen ohjaus tai huomautus, mikä riippuu virheen laadusta ja vakavuudesta, jos pelkkä ohjaaminen ei ole riittävää. Tavoitteena on, etteivät todetut virheet enää tulevaisuudessa toistuisi. Hallinnollisten ohjauskeinojen käyttö ei ole mahdollista, jos kyseessä on teko, joka antaa luonteensa tai vakavuutensa perusteella aihetta ryhtyä asian rikos- tai virkamiesoikeudelliseen arviointiin.
3. Eduskunnan oikeusasiamies ja rajoitustoimien valvonta
Oikeusturvaa ei ole haluttu jättää pelkästään hyvien menettelytapojen tai asiakkaiden oman toimeliaisuuden varaan. Oikeuksien toteutumista myös valvotaan. Tämä on erityisen tärkeää silloin kun voidaan arvioida, että yksilön on vaikea toimia itse. Näin on usein sosiaalihuollossa ja aivan erityisesti silloin kun on kyse lapsesta. Valvonta on sekä ennakollista että jälkikäteistä. Ennakollisesti valvotaan esimerkiksi sitä, että lastensuojelussa on töissä riittävästi koulutettuja ammattilaisia tai sitä, että perustettava yksityinen lastensuojelulaitos täyttää lain säätämät vaatimukset ennen kuin lupa toiminnan aloittamiseen annetaan. Jälkikäteistä valvontaa on esimerkiksi valvovien viranomaisten eli lapsen sosiaalityöntekijän, sijoittaja- ja sijoituskunnan, aluehallintoviraston, Valviran sekä eduskunnan oikeusasiamiehen tekemät tarkastukset lastensuojelulaitoksiin. Usein valvonta on sekä ennakollista että jälkikäteistä – esimerkiksi lapsen oman sosiaalityöntekijän tulisi sijoituspäätöstä tehdessään pyrkiä valitsemaan lapselle parhaiten sopiva paikka ja aina lasta tavatessaan tarkistaa, että lapsi saa hyvää hoitoa ja huolenpitoa. Myös laitosten omavalvontasuunnitelmat, mukaan lukien lapsen hyvää kohtelua koskeva suunnitelma, ammattilaisuus ja ammattietiikka ja esimiesten valvonta turvaavat osaltaan lasten oikeusturvaa.
Eduskunnan oikeusasiamiehellä on vuodesta 1998 saakka ollut erityistehtävä valvoa lapsen oikeuksien toteutumista, ja siksi oikeusasiamiehellä on erityinen asema lapsia koskevassa laillisuusvalvonnassa. Oikeusasiamies käsittelee vuosittain 300–400 lasta koskevaa asiaa, ja suurin osa niistä koskee tällä hetkellä lastensuojelua. Oikeusasiamies on ottanut lasten oikeuksien valvonnassa aktiivisen roolin, mikä on perusteltua, kun otetaan huomioon lasten haasteet oikeuksiensa turvaamisessa. Toisin kuin aluehallintovirastot ja Valvira, oikeusasiamies myös julkaisee päätöksiään ja tiedottaa niistä, jolloin päätösten ohjausvaikutus on laajempi. Oikeusasiamies voi myös tehdä esityksiä laillisuusvalvonnassa havaitsemiensa puutteiden korjaamiseksi. Esimerkiksi lastensuojelulakia on uudistettu useaan otteeseen oikeusasiamiehen aloitteiden perusteella.
Oikeusasiamies valvoo lapsen oikeuksien toteutumista samalla tavoin kuin muitakin asioita eli tutkimalla kanteluja, tekemällä tarkastuksia ja ottamalla asioita tutkittavaksi omasta aloitteestaan. Kimmoke jonkin asian tutkintaan voi tulla esimerkiksi tarkastuksella tai mediassa esillä olleen asian kautta. Toistaiseksi lapset eivät ole juuri kannelleet oikeusasiamiehelle, vaikka sitä on pyritty helpottamaan laatimalla erikseen selkokieliset ohjeet, tarjoamalla mahdollisuutta soittaa sekä tekemällä lapsille omat internetsivut, joilla kantelun voi ohjatusti tehdä.
Vuoden 2019 aikana sijoitettujen lasten tekemien kantelujen määrä on kuitenkin noussut huomattavasti oikeusasiamiehen kanslian esittelijöiden lastenkoteihin tekemien tarkastusten jälkeen. Kanteluja on tullut vuoden 2019 lokakuuhun mennessä vireille 35, joista 70 prosenttia on johtanut oikeusasiamiehen toimenpiteisiin. Tämä on korkea luku – keskimäärin sosiaalihuollon asioissa toimenpiteisiin johtaa vain reilu 18 prosenttia. Lasten kanteluissa esiin tuomia ongelmia on tullut esiin myös tarkastuksilla, joilla oikeusasiamies säännönmukaisesti keskustelee lasten kanssa. Näissä lasten kuulemisissa on usein paljastunut epäkohtia, joita oikeusasiamies on alkanut selvittää tarkemmin oma-aloitteisesti.
Vaikka lastensuojelua valvoo usea toimija, valvontaa olisi edelleen syytä kehittää. Esimerkiksi kunnat eivät ole aina hoitaneet valvontavelvollisuuttaan asiamukaisesti. Oikeusasiamies on korostanut, että sijaishuoltoa valvovien viranomaisten on reagoitava havaitessaan sijaishuoltopaikan toiminnassa sellaisia epäkohtia tai puutteita, jotka voivat vaikuttaa sijoitettujen lasten hoitoon tai huolenpitoon. Epäkohdasta on ilmoitettava viipymättä aluehallintovirastolle, sijoituskunnalle sekä tiedossa oleville muille lapsia samaan sijaishuoltopaikkaan sijoittaneille kunnille. Oikeusasiamies lähettää kaikki tarkastuspöytäkirjat tarkastetulle kohteelle ja paikalliselle aluehallintovirastolle sekä joskus myös Valviralle. Pöytäkirjan saavat aina myös yksikköön lapsia sijoittaneet kunnat. Erityisen tärkeänä oikeusasiamies on pitänyt sitä, että tiedon saavat myös yksikköön sijoitettujen lasten vastuusosiaalityöntekijät ja sijoitetut lapset. Siksi oikeusasiamies on edellyttänyt, että vastuusosiaalityöntekijät keskustelevat pöytäkirjan sisällöstä sijoitetun lapsen kanssa.
Rajoitustoimenpiteet oikeuskäytännössä
1. Eduskunnan oikeusasiamiehen havaintoja
Jälkikäteinen oikeusturva kerryttää myös ohjeita siitä, miten lakeja pitäisi tulkita. Myös lainvalvojien tarkistukset voivat lisätä ymmärrystä lain sisällöstä. Lakeja ei juuri koskaan onnistuta kirjoittamaan täysin aukottomiksi, vaan lakitekstien muotoilu jättää tilaa erilaisille tulkinnoille. Tähän on syynä se, että lain laatimisvaiheessa on mahdoton ennakoida kaikkia tulevia soveltamistilanteita. Lakiteksteihin jätetään joskus paljon harkintavaltaa, jotta soveltamistilanteiden erityiset piirteet voidaan ottaa huomioon. Lastensuojeluasioissa viime kädessä korkein hallinto-oikeus päättää oikeat tulkinnat ja harkintavallan rajat. Myös hallinto-oikeuksien ja eduskunnan oikeusasiamiehen ratkaisut ovat merkittäviä oikeuslähteitä sosiaalioikeudessa. Ohjeita siitä, miten rajoitustoimenpiteitä koskevia lainkohtia pitäisi tulkita, tulee erityisen paljon oikeusasiamiehen tarkastusten kautta. Oikeusasiamiehen tarkastukset ja omaaloitteiset tutkinnat ovat tärkeitä rajoitustoimia koskevien lakien tulkintojen kehittämisessä siksi, että lapset harvoin voivat tai osaavat tuoda epäkohtia tai virheitä itse tuomioistuinten käsiteltäväksi. Nostamme seuraavassa esimerkinomaisesti esiin oikeusasiamiehen viimeaikaista ratkaisukäytäntöä rajoitustoimenpiteissä.
Oikeusasiamiehen tarkastushavaintojen mukaan lastensuojelulaitoksissa on melko usein epäselvyyksiä rajoitustoimenpiteiden käytössä. Oikeusasiamiehen tarkastushavaintojen mukaan rajoitustoimenpiteistä ei esimerkiksi aina tehdä päätöksiä, vaikka laki siihen velvoittaa. Lapsia ei myöskään aina kuulla, vaikka lainsäädäntö velvoittaa kuulemiseen, ellei se ole ilmeisen mahdotonta. Myös päätösten tiedoksiannossa lapsille on ilmennyt puutteita. Osin ongelma liittyy siihen, etteivät laitokset tunnista käyttävänsä rajoitustoimenpiteitä, vaan toimintaa pidetään laitoksen kasvatuksellisena käytäntönä. Rajoitustoimenpiteitä käytetään myös sellaisissa tilanteissa ja tavalla, jota laki ei salli. Tyypillistä on ollut esimerkiksi rajoitustoimenpiteiden käyttö rangaistuksena. Toisinaan rajoitustoimenpiteitä käytetään kaavamaisesti, kaikkia sijoitettuja lapsia koskevina kasvatuskeinoina, mikä ei koskaan ole sallittua. Rajoitustoimenpiteiden käyttö tulee aina harkita yksilöllisesti. Usein lainvastaiset käytännöt perustuvat laitoksen omiin sääntöihin, vaikka rajoitustoimenpiteitä voidaan käyttää vain lastensuojelulain tarkoittamissa tilanteissa ja edellytyksillä. Laitoksen säännöillä ei voida koskaan mennä pidemmälle kuin lastensuojelulaki oikeuttaa, ei edes silloin kun lapsi tai hänen huoltajansa hyväksyisi ne.
Rajanveto kasvatuksellisten rajojen ja rajoitustoimenpiteiden välillä
Tapauksessa 5741/2018 lapsi kanteli muun muassa siitä, että hänen puhelimensa otettiin laitoksen haltuun yöksi. Laitos perusteli puhelimen pois ottamista yörauhan turvaamisella. Lähtökohtana oman puhelimen käytölle on, että lapsi voi käyttää omistamaansa puhelinta iän ja kehitystasonsa mukaisesti samalla tavoin kuin lapset, jotka eivät ole sijoitettuna laitokseen. Mikäli puhelimen käytöstä ei aiheudu haittaa lapselle tai lapsen tai muiden sijoitettujen lasten sijaishuollon järjestämiselle, ei laitoksella ole hyväksyttävää yksilöllistä tai kasvatuksellista perustetta puuttua puhelimen käyttöön, eikä puhelinta voi ottaa haltuun ”varmuuden vuoksi” tai rangaistuksena. Mikäli lapsen puhelin otetaan yksilöllisestä syystä pois lapselta, on varmistettava, ettei menettely tosiasiassa rajoita lapsen yhteydenpitoa hänelle läheisiin henkilöihin. Rajoitustoimenpiteitä käytettäessä tarvitaan aina tilanteiden yksilöllistä arviointia.
Lapsen hoitoon ja kasvatukseen kuuluu sinänsä itsestäänselvästi kasvatuksellisten rajojen asettaminen lapselle. Kasvatuksellisilla rajoilla ei kuitenkaan koskaan puututa lapsen perus- ja ihmisoikeuksiin, vaan niissä on kyse lapsen päivittäisen hoidon ja huolenpidon järjestämisestä ja lapsen kasvun ja kehityksen tukemisesta. Kasvatuksellisten keinojen tarkoitus, kesto ja intensiteetti eivät voi olla samoja kuin lastensuojelulaissa tarkoitettujen rajoitustoimenpiteiden. Laitoksessa annettavan hyvän kasvatuksen tulee olla yleisesti hyväksyttävää eli sellaista, joka täyttää ne kriteerit, jotka yhteiskunnassa on yleisesti asetettu hyvälle ja tavanomaiselle kasvatukselle. Yksittäisen lapsen kannalta kasvatuksen ja siihen liittyvien rajojen tulee olla objektiivisesti hyväksyttäviä ja puolustettavia. Kasvatuskeinot eivät voi olla epäasiallisia, perusteettomia tai mielivaltaisia. Kasvatukseen liittyvillä säännöillä ja rajojen asettamisella edistetään lapsen turvallisuutta, terveyttä ja kehitystä. Laitoksen sääntöjen ja niiden käytännön toteuttamisen tulee aina tukea ja edistää laadultaan hyvää hoitoa, kasvatusta ja kuntoutumista.
Esimerkiksi ratkaisussa (1353/2018) oikeusasiamies edellytti, että koulukoti luopuu eristämistä muistuttavista kasvatuksellisista käytännöistä. Näitä olivat muun muassa lasten sulkeminen omaan huoneeseensa ohjaajien antamien kirjallisten tehtävien tekemisen ajaksi, lasten sosiaalisten suhteiden perusteeton katkaiseminen ja rangaistuksena toteutetut eriytetyt ruokailut.
Rajoitustoimenpiteitä ei saa koskaan käyttää rangaistuksena
Rajoitustoimenpiteitä voidaan käyttää vain lastensuojelulain tarkoittamissa tilanteissa ja laissa säädetyillä edellytyksillä. Rajoitustoimenpidettä ei voida koskaan käyttää rangaistuksena, eikä niillä voida myöskään uhata.
Lasten liikkuminen oli koulukodissa rajattu joko itsenäisesti toteutettuun lyhyeen ulkoiluaikaan tai siten, että lapsi sai poistua yksiköstä vain aikuisen seurassa. Näistä rajoituksista ei tehty päätöksiä. Oikeus ulkoiluun oli mahdollista menettää, tai ulkoiluaikaa saatettiin lyhentää rangaistuksena lapsen käyttäytymisestä. Liikkumista koskevien sääntöjen mielivaltaisuutta korosti se, että useat rajoitusten kohteena olleet lapset saivat kuitenkin viikonloppuisin matkustaa itsenäisesti kotilomille. Oikeusasiamies piti koulukodin liikkumisvapautta rajoittavia sääntöjä lakiin perustumattomina ja korosti, ettei lapsen liikkumisvapautta voida käyttää rangaistuksena lapsen käyttäytymisestä.
Toisessa tapauksessa oikeusasiamies piti koulukodin menettelyjä kiinnipitoihin ryhtymisessä ja niiden toteuttamisessa lainvastaisina ja korosti, ettei lapsen kiinnipitoon voida ryhtyä lapsen tottelemattomuuden tai passiivisen vastarinnan murtamiseksi. Kiinnipidon on oltava kussakin tilanteessa välttämätöntä, eikä sitä voida koskaan käyttää rangaistuksena. Oikeusasiamies edellytti, että koulukodissa kiinnitetään erityistä huomiota sen eri yksiköissä oleviin toimintakulttuureihin.
Tapauksessa 4566/2018 AOA totesi, että hyvään hallintoon ja sosiaalihuollon laatuun kuuluu se, että lastensuojelulaitoksen työntekijät käyttäytyvät asiallisesti. Lasta ei voida perusteettomasti uhkailla rajoitustoimenpiteillä esimerkiksi sen takia, että lapsi saataisiin tottelemaan laitoksen työntekijöitten käskyjä. Laitoksen tulee kasvatustyössään huolehtia siitä, että lapsi ymmärtää hänelle annetut kasvatukselliset kiellot ja kehotukset. Laitoksen johdolla on velvollisuus puuttua välittömästi työntekijöiden epäasialliseen ja lasta loukkaavaan kielenkäyttöön ja menettelyyn. Vastuu sijoitetun lapsen asianmukaisesta ja lasta kunnioittavasta kohtelusta on sekä laitoksen johdolla että kaikilla henkilökuntaan kuuluvilla.
Useimmissa tapauksissa oikeusasiamiehen kannanottoihin suhtaudutaan laitoksissa rakentavasti ja suosituksia noudatetaan. Aina laitoksissa ei ole kuitenkaan ymmärretty esimerkiksi sitä, että niihin voidaan tehdä myös ennalta ilmoittamattomia tarkastuskäyntejä, jonka aikana tarkastajilla on oikeus keskustella laitokseen sijoitettujen lasten kanssa. Laitoksen johdolla on velvollisuus huolehtia siitä, että laitoksen työntekijät tuntevat toimintaansa liittyvän pakottavan lainsäädännön, eri valvontaviranomaisten tehtävät ja niiden toiminnan ja toimivaltuudet. Oikeusasiamies on edellyttänyt, että laitos järjestää työntekijöilleen koulutusta näistä asioista. Lasten oikeuksien täysimääräinen toteutuminen edellyttää, että osaamista rajoitustoimenpiteistä päivitetään ja ylläpidetään. Väärin tulkinnat ja virheet eivät korjaannu ja toistuvat, ellei jo todettujen virheellisten käytäntöjen muuttamiseen ole prosesseja.
2. Rajoitustoimenpiteitä koskevat valitukset hallinto-oikeudessa
Osassa rajoitustoimenpiteitä on valitusmahdollisuus hallinto-oikeuteen. Olemme kuitenkin edellä todenneet, ettei valitus hallinto-oikeuteen ole tosiasiassa kovin tehokas oikeusturvakeino, sillä rajoitustoimenpide on useissa tapauksissa ohi, kun sitä koskeva päätös saadaan. Olemme tarkastelleet rajoitustoimenpiteistä tehtyjä valituksia ja hallinto-oikeuksien niissä tekemiä ratkaisuja. Aineisto koostui kolmen hallinto-oikeuden vuonna 2016 tekemistä rajoitustoimenpiteitä koskevista päätöksistä puolen vuoden ajalta (n=85) sekä yhden hallinto-oikeuden osalta myös valitusasiakirjoista (n=25). On vaikea arvioida, kuinka usein valitusmahdollisuutta käytetään, koska käytettyjen rajoitustoimenpiteiden määrästä ei ole saatavilla kattavaa tietoa.
Tutkimuksemme perusteella valitukset näyttävät myös olevan ennen kaikkea aikuisten keino hakea oikeusturvaa. Noin 90 prosenttia valituksista oli vanhempien tekemiä. Lähes kaikki valitukset koskivat yhteydenpidon rajoittamista (95 %). Yksi valitus koski useita rajoitustoimenpiteitä, ja liikkumisvapauden rajoituksesta oli tehty neljä valitusta. Vaikka yhteydenpito läheisiin on ensisijaisesti lapsen oikeus – lapselle on sijaishuollossa turvattava hänen kehityksensä kannalta tärkeät, jatkuvat ja turvalliset ihmissuhteet ja lapsella on oikeus tavata ja pitää muulla tavoin yhteyttä vanhempiinsa, sisaruksiinsa ja muihin lapselle läheisiin henkilöihin – siitä valittavat kuitenkin lähinnä lapsen vanhemmat tai muut aikuiset rajoitustoimenpiteen kohteet. Muista, rajusti lapsen elämää puuttuvista rajoitustoimista, kuten eristämisestä tai erityisestä huolenpidosta, eivät sen sijaan näytä valittavan sen paremmin aikuiset kuin lapsetkaan. Yksi selitys voi olla se, että yhteydenpidon rajoittaminen voi olla pitkäkestoinen (enintään 1 vuosi), jolloin valitukseen annettu päätös voi tosiasiassa olla tehokas ja johtaa päätöksen kumoamiseen. Toiseksi yhteydenpidon rajoitus kohdistuu myös ja joskus ensisijaisesti vanhempaan; useimmiten yhteydenpitoa rajoitetaan siitä syystä, että lastensuojeluviranomainen arvioi yhteydenpidon lapselle vahingolliseksi. Muut rajoitustoimenpiteet kohdistuvat selvemmin yksin lapseen, eikä niillä ole välittömiä vaikutuksia vanhempaan.
Valitukset koskivat hyvin monenlaisia yhteydenpidon rajoituspäätöksiä kaiken yhteydenpidon rajoittamisesta tapaamisen yksityiskohdista valittamiseen, esimerkiksi onko tapaaminen aamu- vai iltapäivällä. Suurin osa valituksesta koski tapaamisten tiheyttä tai tapaamisen ehtoja, kuten tapaamispaikkoja taikka huume- tai alkoholiseulojen käyttöä. Tapaamispaikaksi toivottiin omaa kotia eikä esimerkiksi tapaamista isovanhempien luona tai viranomaisten organisoimassa tilassa.
Kun tarkastelimme sitä, miten valittajat perustelivat valitustaan (N=25), jakaantuivat perustelut kolmeen pääryhmään: Valittajat toivat esiin ensinnäkin ja erityisesti sen, että rajoitustoimenpiteet perustuivat väärään, vinoutuneeseen tai vanhaan näyttöön. Yhteydenpidon rajoittamista oli perusteltu vanhempien käyttäytymistä koskevalla tiedolla, esimerkiksi heidän päihteidenkäytöstään, joka ei enää pitänyt paikkaansa. Pidettiin virheellisenä sitä näyttöä, jota oli esitetty yhteydenpidon haitallisesta vaikutuksesta lapseen. Lapsen levottomuudella tai itkuisuudella oli valittajien mukaan muita selityksiä kuin päätöksissä esitetyt. Toiseksi valittajat perustelivat valitustaan sillä, että yhteydenpidon rajoittaminen oli vastoin sijoituksen tarkoitusta. Jos yhteydenpito ei ole mahdollista, perheen jälleenyhdistäminen jää tavoitteena etäiseksi. Kolmanneksi valituksia perusteltiin sillä, että rajoitustoimenpiteet rikkoivat valittajien ihmisoikeuksia. Erityisesti vedottiin oikeuteen perhe-elämään.
Useimmissa tapauksissa valitukset eivät menestyneet. Vain 12 (14 %) valitusta hyväksyttiin. Kuudessa tapauksessa oli kyse menettelyvirheestä, kun rajoitustoimenpiteestä oli päättänyt taho, jolla ei ollut siihen toimivaltaa. Kuudessa tapauksessa hallinto-oikeus katsoi, etteivät rajoitustoimenpiteen edellytykset olleet täyttyneet, sillä yhteydenpidon haitallisista vaikutuksista lapseen ei ollut näyttöä. Tällöinkin päätös valitukseen tuli niin myöhään, että rajoitustoimenpide oli ehtinyt jo päättyä. Kun vain harvat valitukset menestyvät ja kun hyväksyvätkin päätökset tulevat liian myöhään, asianosaisten näkökulmasta valitukset eivät näyttäydy tehokkaina oikeusturvakeinoina.
Erityisesti huomio kiinnittyy siihen, että vain kolme lasta oli tehnyt valituksen: Valituksista kaksi oli saman lapsen tekemiä ja yksi valitus oli lapsen ja äidin yhteinen. Ikänsä puolesta (yli 12-vuotiaat) valituksen olisi voinut tehdä 28 lasta. Valituksen tehneet lapset olivat aineiston vanhimpien joukossa: 17-vuotiaita. Lasten valitukset koskivat liikkumisvapauden rajoitusta ja yhteydenpidon rajoittamista. Tutkimusaineisto ei kerro syytä lasten valitusten vähäisyyteen. Tutkimusten perusteella tiedetään kuitenkin, että kehitystasonsa, valmiuksiensa ja rajoitetun oikeustoimikelpoisuutensa vuoksi lapsilla on erityinen riski paitsi joutua oikeudenloukkausten kohteeksi sekä myös vaikeuksia toteuttaa oikeuksiaan. Myös esimerkiksi oikeusasiamiehen lastensuojelulaitoksiin tekemillä tarkastuksilla on havaittu, etteivät sijoitetut lapset tunne oikeuksiaan tai oikeusturvakeinoja. Siksi lasten oikeuksien turvaamiseen on kiinnitettävä erityistä huomiota. Perheestään erotetut ja sijoitetut lapset ovat tässä hyvin riippuvaisia sijaishuoltopaikan aikuisista ja omasta sosiaalityöntekijästään.
Pääsevätkö lapset oikeuksiinsa
Tiedämme vielä vähän siitä, miten jälkikäteinen oikeusturva onnistuu korjaamaan sijaishuollossa mahdollisesti koettuja ja tehtyjä virheitä, ja vielä vähemmän siitä, miten vanhemmat ja lapset kokevat oikeuksiensa toteutuvan. Oikeusturvaa lastensuojelussa on ylipäänsä tutkittu vähän. Tutkimustietoa rajoitustoimenpiteiden käytöstä sekä niissä esiin tulleiden virheiden ja erimielisyyksien korjaamisesta muissa maissa on ollut vaikea löytää, sillä olemassa oleva tutkimus kohdistuu enemmänkin suljettuihin lastensuojelulaitoksiin kuin yksittäisiin rajoitustoimenpiteisiin. Tutkimuksissa on tuotu esiin huolta lasten oikeuksista ja päätöksentekomenetellyiden laadusta suljetuissa laitoksissa. Suomessa näyttäisi siltä, että jälkikäteiset oikeusturvakeinot ovat ennen kaikkea aikuisten käytössä eikä jälkikäteisen oikeusturvan keinoin voida riittävästi huolehtia lasten oikeusturvasta rajoitustoimien kohdalla.
Ensinnäkin pitkät käsittelyajat ovat ongelma. Rajoitustoimi on tavallisesti ohi, kun tuomioistuin antaa päätöksensä tai laillisuusvalvoja ratkaisunsa. Valituksesta tai kantelusta ei silloin saa konkreettisesti apua virheen korjaamiseen. Ratkaisujen viive ei rakenna lapsen luottamusta oikeudelliseen järjestelmään tai yhteiskuntaan ylipäätään. Jälkikäteinen oikeusturva on leimallisesti kirjallista. Tämä on ongelma pienille lapsille, mutta lakikielen ja menettelyjen kankeus tekee siitä haastavaa myös isommille lapsille ja myös aikuisille. Lapset tarvitsisivat valitusten, kanteluiden ja muistutusten tekemiseen apua. Lapsilla on kuitenkin harvoin lastensuojeluasioissa avustajaa tai edunvalvojaa. Voisi ajatella, että apua tarvitsevat erityisesti sijoitetut lapset, jotka eivät voi samalla tavoin kuin yleensä luottaa vanhempiensa apuun oikeuksiensa toteutumisessa. Avustajien määrä hallintooikeuksissa on lisääntynyt aiempaan verrattuna, mutta useimmiten avustaja on lapsen vanhemmalla. Joissakin maissa, kuten Englannissa ja Virossa lapselle määrätään lastensuojeluasioissa aina edunvalvoja tai avustaja.
Haasteet lapsen oikeusturvan toteutumisessa asettavat lasten kanssa toimiville ammattilaisille erityisen velvoitteen huolehtia siitä, että lapsi saa tietoa itselleen sopivalla tavalla siitä, miten hän voi halutessaan toimia myös oikeudellisesti, jos hän kokee tulleensa väärin kohdelluksi. Myös oikeusasiamiehen tarkastuksilla sijoitetut lapset ovat saaneet tietoa oikeuksistaan ja oikeusturvakeinoista, joita lapset ovat sitten myös käyttäneet. Lasten tekemien kanteluiden korkea toimenpideprosentti (70 %) kertoo paitsi epäkohdista, myös siitä, kuinka tärkeää riittävä tieto on oikeuksien toteutumisen kannalta.
Oikeusasiamiehen havainnot tarkistuksilta osoittavat, että tulkinnat sallituista rajoitustoimista kaipaavat tietyissä paikoissa tarkistusta. Osa tapauksista on sellaisia, että kysymys ei liene ollut lain tulkinnasta vaan ennemminkin vaikeudesta soveltaa ohjeita käytännön moninaisiin tilanteisiin tai välinpitämättömyydestä lainsäädännön ohjeita kohtaan. Kuitenkin osassa tapauksissa on aina kysymys siitä, että lainsäädäntöä on joskus vaikea tulkita. Tulkinta tulkinnalta lainsäädännön normit täsmentyvät niin tuomioistuinten kuin valvontaviranomaistenkin ratkaisujen myötä. Hyvään ammattitaitoon ja -etiikkaan kuuluu omasta ammattitaidosta huolehtiminen. Tämä sisältää myös juridisen osaamisen. Toimintayksiköiden ohjeiden ja käytäntöjen päivittäminen sitä mukaan kuin ohjeita ja tapauksia tulee, kaivannee osassa yksiköitä tarkistamista. Miten huolehtia siitä, että omat käytännöt ja ymmärrys rajoitustoimenpiteiden laillisista rajoista tulevat aika ajoin tarkistetuksi? Omavalvontasuunnitelmien päivitykset riskiarvioineen voivat toimia tällaisina tarkistuspisteinä, jos ne otetaan vakavasti.
Rajoitustoimenpiteet ovat tilanteena alttiita erimielisyyksille ja virheillekin. Oikeusturvajärjestelmä tarjoaa keinoja käsitellä näitä erimielisyyksiä ja virheitä. Jälkikäteinen oikeusturva tarjoaa tilaisuuden oppia, mikä on sallittua ja mikä kiellettyä oikeudellisessa mielessä rajoitustoimenpiteitä toimeenpantaessa. Mutta lasten näkökulmasta jälkikäteinen oikeusturva on aina myöhässä. Mitä useammin virheet ja erimielisyydet voitaisiin välttää jo ensikäden päätöksenteossa, sitä parempi. Palaamme jälleen kurssin alun ohjeisiin ennakoivasta oikeusturvasta – jokaisen ammattilaisen velvollisuudesta tuntea rajoituskeinoja koskeva lainsäädäntö ja periaatteet, toimia huolellisesti rajoitustoimia tehdessä sekä perustella päätöksensä siten, että lapsi voi ymmärtää, miksi häntä rajoitetaan, ja tulla vakuuttuneeksi reilusta kohtelusta. Kun erimielisyyksiä ja virheitä inhimillisessä toiminnassa sattuu, olisi syytä kehittää keinoja ratkaista näitä erimielisyyksiä ja virheitä myös muilla kuin oikeusjärjestelmän tai valvonnan keinoilla. Ihannetila olisi, jos lapset uskaltaisivat kertoa kokemistaan epäkohdista toimintayksikössä ja luottaa siihen, että erimielisyys tulee suoraan siellä käsitellyksi.
Edellä sanotun pohjalta tärkeäksi tulee ylipäänsä ihmisoikeuspohjaisen lastensuojelun vahvistaminen. Se ei palaudu yksittäisiin toimijoihin, kuten oikeudellisten avustajien roolin vahvistamiseen, vaan on kyse siitä, miten lapsen ja muiden oikeudet otetaan lastensuojelussa tehtävän työn pohjaksi, miten niiden toteuttaminen mahdollistetaan ja miten niiden toteutumista seurataan. Lapsen rajoittaminen sijaishuollossa ja rajoittamiseen liittyvät virheet ja erimielisyydet ovat haastava mutta välttämätön alue ihmisoikeuspohjaisessa lastensuojelussa. Teema vaatii myös uudenlaista suhdetta tiedontuotantoon. On välttämätöntä kerätä rajoitustoimenpiteitä koskevaa tilastoa yhtä lailla kuin niitä koskevien valitusten, kanteluiden ja muistutusten määrästä, jotta voidaan tietoperustaisella tavalla arvioida sitä, kuinka paljon koettuja virheitä on ja miten ne ratkeavat. Lisäksi on välttämätöntä pysähtyä tuottamaan tietoa rajoitustoimenpiteistä ja niistä koskevista erimielisyyksistä monitasoisemmin kuin vain viranomaispäätöksentekona ja oikeusturvakäytäntönä. Tutkimukset ovat valottaneet lasten ja nuorten omia pyrkimyksiä ratkaista sijaishuollon rajoittamisen ongelmakohtia. Aikuis- ja viranomaiskeskeisen näkökulman rinnalle tarvitaan lasten ja nuorten näkemyksistä ponnistavaa tulkintaa rajoitustoimenpiteistä sekä niiden virheistä ja virheiden korjaamismahdollisuuksista. Sillä tavalla päästäneen tukemaan lasten ja nuorten kokemuksia sijaishuollon oikeudenmukaisuudesta.