Millaisia kokemuksia itseään vahingoittavilla ja itsemurhaa yrittäneillä sekä heidän läheisillään on terveydenhuollosta ja muista palveluista?

Tausta

Tulokset

Hoidollinen yhteistyö

• Terveydenhuollon* palveluissa kokemukset olivat vaihtelevia. Muissa palveluissa vuorovaikutussuhteet henkilökuntaan koettiin pääosin vahvoiksi ja niiden kuvattiin perustuvan yhteisymmärrykselle, tuomitsemattomalle hoidolle ja luottamukselle (n = 3).
• *Tässä Näyttövinkissä terveydenhuollolla tarkoitetaan perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon palveluita, mukaan lukien avosairaanhoidon vastaanotot, päivystykset sekä sairaalaosastot. Muilla palveluilla tarkoitetaan sosiaalihuollon ja kolmannen sektorin palveluita.
• Tutkimuksissa kuvatuissa positiivisissa kokemuksissa korostui
• aito ja tunneherkkä kohtaaminen sekä molemminpuolinen ymmärrys potilaan voimavaraistumisen tukena (n= 7).
• potilaiden rohkaistuminen tarkastelemaan ahdistuksen kokemustaan yhdessä ammattilaisen kanssa (n = 7).
• ammattilaisten mahdollisuus tarjota paremmin potilaan yksilöllisiin tarpeisiin vastaavaa hoitoa, esimerkiksi reagoimalla itsemurhaherkkyyden, ahdistuksen ja epävakauden vaihteluihin (n = 3).
• potilaan kokemus ihmisenä kohdatuksi tulemisesta, mikä loi toivoa toipumisesta (n = 2).
• Pinnallisissa hoitokontakteissa terveydenhuollon palveluissa ammattilaiset koettiin etäisiksi ja yritykset huomioida potilaan yksilölliset kokemukset olivat vähäisiä (n = 8).
• Kokemus ammattilaisten epäluottamuksesta ja tuen puutteesta heikensi potilaiden turvallisuudentunnetta ja halukkuutta sitoutua vuorovaikutussuhteeseen (n = 3) sekä oli yhteydessä toistuvaan itsensä vahingoittamiseen (n = 1).
• Sekä nuorilla että aikuisilla oli vaihtelevia kokemuksia vuorovaikutuksesta henkilökunnan kanssa ja yhtenevät näkemykset siitä, millainen oli hyvä hoidollinen vuorovaikutussuhde.

• Läheisillä oli negatiivisia kokemuksia huonoon kommunikaatioon liittyen, erityisesti päivystyspoliklinikoilta ja osastoilta (n = 4).
• Läheiset kokivat
• jäävänsä ulkopuolelle potilaan hoitoon liittyvistä keskusteluista, saavansa puutteellisesti tietoa hoidon ennusteesta ja että heidän huolensa sivuutettiin (n = 3). •
• pinnallisia ja tuomitsevia kohtaamisia henkilökunnan kanssa, erityisesti tunneherkissä keskusteluissa, jotka liittyivät potilaan hoitoon ja itsensä vahingoittamiseen. Tämä johti luottamuksen puutteeseen ja epäilyksiin hoidon laadusta (n = 2).
• Läheiset kokivat, että he jäivät päätöksenteon ulkopuolelle, mutta samalla heistä oltiin korostuneen riippuvaisia potilaan turvassa pitämiseksi (n= 2).

• Psykiatrisilla ja somaattisilla osastoilla sekä päivystyspoliklinikoilla potilaat olivat kohdanneet tuomitsemista ja vammojen vähättelyä sekä ammattilaisten toimimista portinvartijoina palveluihin (n = 9).
• Kokemus ammattilaislähtöisestä stigmasta
• saattoi synnyttää häpeän ja pelon tunteita, jotka estivät itsensä vahingoittamisen tai itsetuhoisuuden paljastamista psykososiaalisessa arviossa ja apua haettaessa (n = 5).
• heikensi valmiiksi matalaa itsetuntoa ja lisäsi itsesyytöksiä (n = 3).
• Kokemus ammattilaisten stigmatisoivasta suhtautumisesta erosi terveydenhuollon ja muiden palveluiden välillä, ja jälkimmäisissä suhtautumisen koettiin olevan hyväksyvämpää (n = 2).
• Kokemusta mielenterveyden diagnooseihin liittyvästä stigmasta (n = 2) kuvattiin seuraavasti:
• ammattilaisten kiinnostuksen koettiin heikkenevän sen jälkeen, kun henkilö oli saanut persoonallisuushäiriödiagnoosin.
• diagnoosin jälkeen tutkimuksiin osallistuneet kokivat leimatuksi tulemista esimerkiksi “ajantuhlaajana” ja “huomionhakijana”.
• osallistujat kokivat, että itsetuhoisuuden vakavuutta saatettiin vähätellä tai normalisoida psykiatriseen diagnoosiin kuuluvana.
• Sekä nuorilla että aikuisilla oli samankaltaisia kokemuksia ammattilaislähtöisestä stigmasta, erityisesti päivystyspoliklinikoilla (n = 2).

• Henkilökunnan välinpitämättömyyttä sekä vähättelyä suhteessa fyysiseen ja psykologiseen ahdistukseen esiintyi sekä päivystyspoliklinikoilla, lääkärivastaanotoilla että osastoilla (n = 5).
• Syrjinnän kokemusta lisäsi se, että henkilökunnan koettiin priorisoivan tapauksia, joiden he katsoivat olevan “vakavampia” sekä potilaita, joiden vammat eivät olleet itseaiheutettuja (n = 3).
• Vähättelevän suhtautumisen koettiin johtavan hoidon epäämiseen, esimerkiksi kertomalla kipulääkkeiden ja lääketieteellisten hoitojen olevan tarpeettomia sekä viittaamalla vuodepaikkojen tai resurssien “tuhlaamiseen” (n = 3).
• Vähättelevä suhtautuminen sai palvelut tuntumaan kylmiltä ja robottimaisilta, joissa potilaan tilanteeseen reagoitiin vain, kun tietty ”vakavuuskynnys” ylittyi (n = 1).
• Vähättelevä suhtautuminen mainittiin selvästi useammin nuoriin kohdentuneissa tutkimuksissa (n = 6) kuin aikuisiin kohdentuneissa (n = 2) tutkimuksissa.
• Erityisesti nuorten itsensä vahingoittamisen tai itsetuhoisten ajatusten paljastamiseen saatettiin suhtautua huolettomasti tai vähättelevästi (n= 2).
• Vähättelevissä vastauksissa saatettiin kuvata itsensä vahingoittamista iän myötä ohimenevänä vaiheena (n = 1).
• Nuoren itsetuhoisuuteen saatettiin suhtautua vakavammin, jos perheenjäsen oli mukana vastaanotolla (n = 1).

Hoidon järjestelyt

• Yleisen kyselylomakkeen käytön koettiin estävän yksilöllisten kokemusten ja psykososiaalisten vaikeuksien tarkastelun (n = 4).
• Henkilökunnan tietämys psykososiaalisen arvion käytänteistä koettiin päivystyspoliklinikoilla ja psykiatrisilla osastoilla hyväksi, mutta tietämys mielenterveydestä puolestaan puutteelliseksi (n = 2). Potilaat suosittelivat koulutuksen lisäämistä tukemaan henkilökunnan kykyä arvioida potilaan itsetuhoisuuden kontekstia ja vakavuutta.
• Sekä potilaat että läheiset kuvasivat terveydenhuollon palveluissa puutteellista osallisuutta hoidon suunnittelussa sekä tarpeetonta kysymysten toistoa, joka antoi vaikutelman siitä, ettei henkilökunta kuullut tai ymmärtänyt heidän yksilöllisiä kokemuksiaan (n = 2).
• Hoito koettiin positiiviseksi, kun henkilökunta huomioi arviota tehdessään potilaan emotionaalisen ahdistuksen, itsensä vahingoittamiseen johtaneita tekijöitä tarkasteltiin yhteistyössä ja potilaiden toimijuutta päätöksenteossa tuettiin (n = 4).

• Toisinaan rajoitukset ja mahdollisesti vaarallisten esineiden poisto nähtiin positiivisena, sillä ne saattoivat estää potilasta jatkamasta itsensä vahingoittamista (n = 5).
• Päivystyspoliklinikkaa ja osastoja kuvattiin “turvasatamiksi”, joihin potilaat voivat siirtyä pois ahdistusta aiheuttavasta ympäristöstä (esim. vaikeat kotiolot). Näin he saattoivat keskittyä toipumiseen (n = 2).
• Päivystyspoliklinikoilla ja periteisillä psykiatrisilla osastoilla rajoitukset koettiin usein negatiivisiksi ja potilaan voimavaraistumista heikentäviksi (n = 2).
• Rajoituksia käytettäessä sekä potilaat että läheiset korostivat kommunikaatioon pohjautuvien käytäntöjen tärkeyttä (n = 1).
• Kun päivystyspoliklinikan henkilökunta perusteli rajoitusten käyttöä ja arvioi tilannetta yhdessä potilaan kanssa, potilaat kokivat vähemmän ahdistusta sekä voimattomuutta (n = 1).
• Sekä nuorilla että aikuisilla oli samankaltaista ristiriitaista suhtautumista rajoituksiin ja pakkokeinoihin.

• Negatiiviset kokemukset kotiutumisessa (n = 5) liittyivät
• kotiutumiseen valmistautumattomana tai ennenaikaiseen hoidon päättymiseen, erityisesti nuorilla.
• turvattomuuden tunteeseen.
• hylätyksi tulemisen tunteeseen, joka saattoi heikentää luottamusta terveydenhuollon palveluihin ja laukaista toistuvan itsensä vahingoittamisen.
• Osa potilaista ei saanut lainkaan yhteydenottoa jälkihoitoon liittyen tai he joutuivat odottamaan yhteydenottoa pitkiä aikoja (n = 2).
• Jälkihoitoa saaneet olivat usein pettyneitä sen lyhyeen kestoon, vähäiseen tapaamisten määrään ja keskustelujen painottumiseen lääkehoitoon psykologisten kysymysten sijaan (n = 4).

• Lääkehoito nähtiin pääosin hyödyllisenä, mutta henkilökunnan koettiin keskittyvän hyötyjen kuvaamiseen, jättäen tiedon sivuvaikutuksista ja riskeistä vähemmälle (n = 2).
• Muutokset lääkehoidossa ilman jälkiseurantaa näyttäytyivät potilaille välinpitämättömyytenä (n = 2).
• Lääkehoito aloitettiin usein ilman samanaikaista psykologista interventiota, joka koettiin ongelmien välttelynä tehokkaan ratkaisun sijaan (n = 3).
• Sekä nuorten että aikuisten kokemukset olivat samankaltaisia. Lisäksi molemmat ryhmät kaipasivat enemmän tietoa lääkehoidon sivuvaikutuksista (n = 2).

• Hoito näissä yksiköissä saattoi tukea potilaiden voimavaraistumista, kun he kokivat parempaa hoidon hallintaa jaetun päätöksenteon avulla.
• Positiivista kokemusta turvallisesta kotiutumisesta näissä yksiköissä lisäsi yksityiskohtainen kotiutussuunnitelma sekä turvasuunnitelma. Suurempi oman hoidon hallinta helpotti sopeutumista takaisin arkeen.

Lisätietoa: Turvasuunnitelma on henkilökohtainen toimintaohje tilanteisiin, joissa itsemurhan vaara on suuri. Lisää turvasuunnitelmasta voi lukea esimerkiksi Mielenterveystalosta: www.mielenterveystalo.fi/itsetuhoisuus

Organisatoriset esteet

• Päivystyspoliklinikoilla, osastoilla ja kriisiyksiköissä pitkä odotusaika psykososiaaliseen arviointiin lisäsi ahdistusta, erityisesti jos ympäristö oli kiireinen sekä kovaääninen (n = 5).
• Potilaat ja läheiset saivat niukasti tietoa odotuksen perusteista, viivästysten syistä ja tilanteen etenemisestä (n = 2).
• Jatkohoitoa jouduttiin odottamaan toisinaan pitkään ensimmäisen arvion jälkeen (n = 2).
• Yhteisöllisissä palveluissa lyhyen odotusajan kuvattiin olevan tyytyväisyyttä lisäävä tekijä (n = 1) ja sosiaalihuollossa pitkät odotusajat lisäsivät ahdistusta (n = 1).

• Iästä riippumatta sekä potilaat että läheiset kokivat järjestelmän epäonnistuvan itseään vahingoittavien hoidossa.
• Tuki rajoittui usein kriisitukeen, koska potilaat eivät päässeet muiden palveluiden piiriin tai odotusajat olivat pitkiä. Tämä johti toistuvaan päivystyskäyntien kehään (n = 3).
• Päivystyspoliklinikoilla, osastoilla ja lyhytaikaisen hoidon yksiköissä kuvattiin olevan pulaa sekä hoitopaikoista että henkilöstöstä. Tämä lisäsi pitkiä odotusaikoja, turhia siirtoja ja ennenaikaisia kotiutuksia (n = 4).
• Monet potilaat eivät tienneet, mitä terveydenhuollon ulkopuolisia palveluja heille oli tarjolla. He kokivat, että terveydenhuollon ja muiden palveluiden tulisi olla paremmin yhdistetty toisiinsa kotiutumisen jälkeisen hoidon saavutettavuuden parantamiseksi (n = 2).
• Potilaat toivoivat terveydenhuollon ulkopuolisille palveluille pidempiä palveluaikoja, puhelin- ja digitaalisia vastaanottoja sekä henkilöstön lisäämistä saavutettavuuden parantamiseksi (n = 3).

Yhteenveto

Käyttökelpoisuus Suomessa

Aineisto ja menetelmät

Näyttövinkin laatijat